Kolme eri ajankohtaa kotona

Kun korona nyt on teljennyt meidät enemmän ja vähemmän koteihimme tulin ajatelleeksi, että viikon päästä olen ollut vuoden ns. kotona. Lopetin tuolloin päivätyöni raskausvaivojen vuoksi. Verrataanpa nyt kotonaoloa raskausaikana, lapsen saatuani ja nyt korona-aikana.

Raskausaika

Jäin kotiin huhtikuun alussa käytyäni neuvolassa keskustelua omasta jaksamisestani, alati lisääntyvistä supistuksista ja vaivoista. Määräaikaiset pätkätyöni takasivat sen, että minulla ei ollut irtisanomisaikaa vaan päätöksen tehtyäni työskentelin silloisen kolmen päivän määräaikaisen sopimukseni loppuun. Iso taakka putosi sydämeltä, kun sain jäädä kotiin joka aamuisen töihinmenon sijaan. Olin jo aiemmin oksennellut ja pyörtyillyt töissä ja valvotut yöt saivat aikaan sen, ettei aamu neljältä herääminen todellakaan ollut mitään herkkua. Olin tuolloin neljännellä kuulla raskaana.

Kotona oli mukavaa, kun sai aamulla nukkua pitkään ja kiriä yöllisten valvomisten jättämää univelkaa. Ei tarvinnut pelätä, että rehkiminen käynnistäisi synnytyksen etukäteen. Tosin kaikenlaisia pelkoja sitä silti mahtui mukaan niihin kuukausiin, jotka olin töistä pois ennen synnytystä. Sairaalassa käytiin lapsivesivuotoepäilyjen vuoksi useampaan kertaan. Kesä tuli ja tylsyys samalla. Odottelin vain miestä kotiin töistä, jotta pääsimme nauttimaan kesästä kaupungilla, ravintoloissa ja kahviloissa. Puudutti, aika ei kulunut ja ajattelin, että onneksi pian saan vauvan, että on edes jotain tekemistä. Kuinka hölmö sitä voi ihminen ollakaan.

Synnytyksen jälkeen

Traumat jättivät jälkensä ja masennus iski. Yhtäkkiä en saanut hetken rauhaa. Vauva ei todellakaan ollut sellainen 20h vuorokaudessa nukkuva tuoksunyytti, kuten minulle oli aina uskoteltu. Vauva itki jatkuvasti, enkä osannut sitä hiljentää. Myöhemmin selvisi, että kyseessä oli vatsavaivojen aiheuttamaa koliikkia. Kannoin itkevää vauvaa illat ja yökaudet, aamulla olin jo kuuden aikaa työntämässä vauvaa vaunuissa ulkona, jotta saisin edes hetken olla hiljaisuudessa. Se kulttuurishokki, jonka koin oli aivan valtava. Oma toipilasaika meni aivan sumussa. Mies palasi jo töihin ja jäin yksin. Kaipasin kesää ja mietin miksi helvetissä olin ikinä valittanut siitä vapaudesta, jota raskausaikaina koin. Kaipasin omaa aikaa, omia puuhia, vapautta ja kaupungilla päämäärätöntä pyörimistä.

Joulun jälkeen alkoi kuitenkin todella helpottaa. Vauva oppi uusia asioita, alkoi nukkua paremmin ja viihtyi jopa hetken itsekseen. Vauva nauroi ja siihen sai kontaktia. Synnytyksen jälkeen aloittamamme vauvakerho alkoi kantaa tulosta. Sain ystäviä, vertaistukea ja päiviin sisältöä. Aloitimme muskarin ja vauvatreffailun, pyörimme kaupoilla ja ostoskeskuksissa. Kävimme vauvan kanssa ravintoloissa ja nautimme olostamme. Elämässä oli rytmiä.

Korona-aika

Rytmi muuttui kuin taika-iskusta, kun korona sulki meidät kotiin. Vauvakerhot, muskarit, kotona käyvät tukipalvelut, kaveritreffit peruttiin. Kauppoihin ja kahviloihin ei saanutkaan mennä. Tajusin taas kaipaavani edellistä vaihetta (saati sitä raskausaikaa). Kuinka kiva olikaan nähdä kavereita ja käydä yhdessä puuhailemassa. Kuinka paljon iloa saimmekaan kun kävimme seurakunnan kerhoissa ja muskareissa saati kun perheneuvonta tai pikkuhelppi kävi meillä auttamassa. Kuinka yksin yhtäkkiä taas olimmekaan. Vaunulenkkejä ei sentään ole kielletty ja säät ovat onneksi suosineet.

Vauva nukkuu nyt paremmin kuin ennen. Yöllä ei välttämättä herätä kertaakaan ja päivällä päiväuniin on alkanut tulla ruokailujen mukanaan tuomaa rytmiä. Saan hetken jopa levähtää päivisin, mikäli vauva nukkuu. Yritän pitää ihmisiin yhteyttä kännykän ja tietokoneen välityksellä, mutta ei se oikein ole sama asia. Huomaan, että vauva kaipaisi jo vaihtelua, sillä hän kummallista kyllä todella viihtyi, kun sai nähdä muita ihmisiä, ottaa mallia toisista vauvoista ja katsella uusia juttuja kaupoilla kierrellessä.

Kaiken kaikkiaan olen haikaillut aina jotain muuta kuin sitä meneillään olevaa vaihetta. En ole osannut olla ja elää hetkessä, nauttia siitä mitä on. En ole arvostanut tarpeeksi sitä ajatusta, että oikeasti voin nähdä minulle tärkeitä ihmisiä, harrastaa ja liikkua missä haluan. Nyt mietin kauhulla kesää, jolle olimme jo tehneet lukuisia reissusuunnitelmia. Oli tarkoitus matkustaa, käydä ravintoloissa ja kahviloissa, lomailla oikein kunnolla perheenä. Nyt ei ole tietoa miten pahaksi tämä koronatilanne vielä meneekään. Milloin tulee ulkonaliikkumiskielto? Kuinka monet ihanat ravintolat ja kahvilat kestävät ylipäätään menemättä konkurssiin tässä tilanteessa? Vietetäänkö koko kesä neljän seinän sisällä? Vietetäänkö seuraava talvikin?

Kuusi viikkoa äitiyttä

Huomenna meidän pienokaisemme on kuuden viikon ikäinen. Tämä aika on ollut samanaikaisesti todella riipaiseva ja musertava, mutta silti niin täynnä kiitollisuutta. Oma käsitykseni äitiydestä on mennyt täysin uusiksi. Näkemykseni siitä, millainen äiti haluaisin olla, on aikalailla eronnut siitä, millainen äiti olen nämä ensimmäiset viikot ollut. Sitä on ollut rankka käsitellä.

Vauva on valloittava, terve ja kasvaa uskomatonta tahtia. Viisiviikkoisena hän on jo 57,5 cm pitkä ja painaa yli 5 kg. On ollut lohdullista huomata, että kaikesta pulauttelusta ja korvikemaidolla ruokkimisesta huolimatta hän kasvaa ja voimistuu päivä päivältä. Ongelmana tuntuu olevan ainoastaan mahavaivat, jotka toki kuuluvat lähes poikkeuksetta vauvan elämän ensimmäisiin kuukausiin. Yöllä valvotaan kipeän mahan kanssa ja päivällä äherretään. Kokeiltu on korvikkeenvaihdot, erilaiset lääkkeet, maitohappobakteerit, sakeuttajat, vyöhyketerapiat, jänteiden tsekkaus lääkärissä… Ilmeisesti ainoa mikä auttaa on aika.

Oman vauvan itku on musertavaa kuultavaa. Sen tajuaminen on ollut lohdutonta. Kun toinen itkee vatsavaivoja, ovat keinot vauvan olon helpottamiseksi usein rajalliset. Minä en pidä rajallisuudesta, enkä todellakaan millään mittakaavalla ole ikinä ollut kärsivällinen ihminen. Minua ei lohduta tieto siitä, että: ”Tämä kyllä kuuluu asiaan, kyllä ne vaivat siitä joskus vielä helpottavat”. Minä haluan, että ne helpottavat heti! Että kaikki on tehty sen hyväksi, mitä tehtävissä vain on. Haluan tietää milloin tämä loppuu, jollei nyt? On annettu epämääräisiä aikamääreitä, kuten sitten joskus, ehkä 2-3 kuukauden iässä, puoleen vuoteen mennessä, sitten kun lapsi liikkuu/syö kiinteitä… Näinhän asia tietysti on, ettei kukaan voi tietää, saati antaa mitään tarkkaa ajankohtaa vastaukseksi. Siihen mystiseen ajankohtaan asti vauva kärsii kivuista ja minä kärsin avuttomuuden tunteesta (ja unen puutteesta).

Toiset päivät ovat parempia kuin toiset. Joskus koliikkimainen iltaitku kestää tuntikausia. Joskus yöllä herätään aamukolmelta ähertämään ummetuskakkaa pitkälle aamupäivään asti. Joskus vauva kitisee, vaikka kaikki kevätjuhlaliikkeet on tehty. (Voi pojat kyllä on koitettu kaikkea ihan hulluakin.) Toisinaan vauva kuitenkin viihtyy unipesässään hengailemassa niin, että äiti saa syötyä aamupalan. Joskus vauva nukkuu kantokopassa tyytyväisenä, kun kierrämme Myllyn kauppakeskusta toista tuntia. Joskus hän jokeltelee, hymyilee ja pieree ilman kipuitkua. Ne hetket ovat niitä, joihin tulisi saada ajatukset keskitettyä myös sen kaiken lohduttomuuden keskellä.

Vauva on hyvin vähän aikaa pieni, vaikka välillä aika tuntuu lähes pysähtyneen, kun vain odottaa miestä kotiin/ seuraavaa kakkaa/ itkun loppumista/ sitä, että saisi nukkua. Päivä päivältä opitaan uutta sekä minä että vauva. Kuukauden päästä hän saa kasteessa nimen. Silloin ikää on jo 2,5 kuukautta. Vauvan elämä on täynnä vaiheita, joista jokainen kehittää häntä, mutta tuntuu tuovan mukanaan myös itkuisuutta ja hämmennystä. Ja onko se mikään ihme, kun ajattelee, miten valtavasti pieni kasvaa, kuinka paljon hänellä on opittavaa ja koettavaa.

Meillä ei ole mihinkään kiire. Äiti ja isä jaksaa kyllä.

Revennyt sektiohaava

Jotta kaikki saataisiin mahdollisimman hankalaksi, repesi sektiohaava. Maanantaina kävin ottamassa hakaset pois avoneuvolassa. Olin huolissani haavan kiinnipysymisestä, sillä mielessä kummitteli vielä vajaa vuosi sitten luomen poistossa syntyneen haavan repsahtaminen. Kuulemma sektiohaava näytti kuitenkin hyvältä; ei ollut tulehtunut ja oli kiinnittynytkin ihan hyvin.

Kotona menin päiväunille ja herättyäni haava oli alkanut irvistää parista kohtaa. Soitin synnärille, josta käskettiin näytille. Kävin makoilemassa tarkkailuhuoneessa, minulta otettiin labroja ja lääkäri tutki haavan. Tulehdukseen viittaavia piirteitä ei ollut, joten kotiin vain. Nostelua ja äkkinäisiä liikkeitä suositeltiin välttämään.

Tiistaina otin kotona rauhallisesti. Kuitenkin illalla noustessani sohvalta tunsin kovan vihlaisun mahassa. Samalla verta alkoi valua pitkin lattiaa. Haava oli ratkennut. Hälyytin miehen yläkerrasta ottamaan vauvan sylistäni ja menin kylppäriin painamaan haavaa talouspaperilla. Verta tuli aika reippaasti. Soitin taas synnärille. Siellä pohdittiin tarvitseeko haavaa tulla näyttämään. Mieheni katsoi haavaa ja totesi sen olevan kauhea, syvä ja pitkä. Minua pyydettiin tulemaan sairaalaan näytille. Ei auttanut kuin pakata vauva autoon ja mies lähti kuskaamaan minua tyksiin. En uskaltanut ajaa itse, kun pelkäsin pyörtyväni rattiin.

Sairaalassa pääsin heti lääkärin luo. Hän katsoi haavaa, totesi sen revenneeksi 5 cm matkalta, mutta haava ei kuulemma ollut pahan näköinen tai kovin syvä. Alemmat leikkauskerrokset olivat pysyneet kiinni. Haavaa puhdistettiin ja siihen laitettiin Sorbactia ja haavataitos. Olin varautunut olemaan sairaalassa pidempään, mutta koko homma oli hetkessä ohi ja soittelin miehen kotimatkalta takaisin sairaalalle napaamaan minut kyytiin. Ohjeiksi sain suihkutella seuraavana päivänä haavaa ja itse vaihtaa Sorbactin ja taitokset. En pitänyt ajatuksesta, sillä haava on kohdassa, johon en näe (hiukan roikkuvan mahan alla) enkä luottanut lainkaan siihen, että saisin taitokset sun muut itse oikein paikoilleen.

Pääsin kuitenkin keskiviikkona haavahoitajalle, joka putsasi haavan ja vaihtoi haavataitokset. Terveyskeskuksen lääkäri tuli vilkaisemaan haavaani ja päätti lähettää minut kuitenkin sairaalan päivystykseen näyttämään haavaa, josko siihen olisi mahdollista laittaa tukiompeleita. Olin hämmästynyt, sillä kuvittelin, ettei haavaa voisi ommella avaamatta haavapintoja uudelleen, enkä oikein olisi halunnut lähteä jonottelemaan päivystykseen. Ajoin kuitenkin sinne suoraan haavahoidosta.

Päivystyksessä ihmettelivät, miksi minut oli lähetetty sinne, sillä hoitovastuu oli leikkaavalla taholla, eli synnytyspolilla, jossa olin edellisenä päivänä jo käynyt saamassa hoito-ohjeet ja arvion haavan tilasta. Synnärillä oli todettu, ettei haavaa voida ommella, joten miksi terveyskeskuslääkäri nyt kuvitteli, että haavalle voisikin tehdä jotain? Haavataitokset kuitenkin avattiin päivystyksessä ja sitä kävivät hoitajan lisäksi katsomassa haavahoitaja ja lääkäri. Molemmat olivat sitä mieltä, ettei mitään kannata/voida tehdä. Aivan turha käynti siis! Tosin haavahoitaja kysyi voisiko kuvata haavaani ja käyttää sitä haavakoulutusmateriaalina. Suostuin, joten haavastani oli ainakin jollekin hyötyä. Hoitaja laittoi uudet Sorbactit ja haavataitokset kuvaten samalla työvaiheita kännykällä. Sain kiellon kastella sidoksia ja suositeltiin, etten menisi suihkuun, sillä minun olisi tässä tapauksessa otettava pois sidokset ja osattava laittaa vastaavat tilalle. Suihkukiellon lisäksi sain käskyn olla nostelematta mitään (edes vauvaa) ja minkäänlaista ponnistelua ei saisi harrastaa.

Huomisele on varattu haavahoitoon aika. Täytyy selvitellä miten jatkossa hoidan peseytymistä, koska jossain vaiheessa sekin vain on tehtävä. Todennäköisesti joudun miehen avustuksella purkamaan sidokset ja laittamaan uudet. Tänään olisi ollut koulua, mutta se jäi väliin. Huomenna olisi tarkoitus haavahoidon jälkeen käydä pari tuntia opiskelemassa, toivottavasti onnistuu. Huomenna saapuvat viikonloppuavuksi myös vanhempani ja siskoni. Harmittaa, että he asuvat niin kaukana ja meillä ei ole lähellä tukiverkostoa. Juuri tällaisissa tilanteissa se olisi tarpeen. Mies hoitaa nyt vauvaa valvoen päivien lisäksi myös yösyötöt. Kovin on ollut raskasta molemmille: minusta ei ole minkään tekijäksi ja mies kuormittuu. En tajua miten pärjäämme, kun mies palaa töihin ensi viikon jälkeen ja itse olen vielä toipilas.

Arki on alkanut

Ensialkuun tunnustan, ettän ole missään vaiheessa ollut ”vauvakuplassa”. En oikeastaan edes ymmärrä mitä sillä tarkoitetaan. Ehkä normaalista poikkeava synnytys sai aikaan sen, että arki iski naamaan heti. Jouduin heti sektion jälkeen ensimmäiseksi yöksi yksin osastolle yhden hengen huoneeseen, sillä perhehuoneita ei ollut vapaana. Mies lähti kotiin kahdeksan aikoihin illalla ja minä jäin makaamaan kaikkine katetreineni ja epiduraaleineni vaakatasoon, jossa minun tuli huolehtia vauvasta, vaikken ollut kykenevä edes häntä nostamaan.

Sairaalassa ollessa koin painostusta ja painetta imetyksen onnistumiseen. Vauva käytiin nostamassa rinnalle hoitajan toimesta ja sitten meidät jätettiin kahdestaan vauvan kanssa. Maito ei ollut noussut, vauva huusi kuin syötävä, enkä jaksanut nostaa vauvaa edes parempaan asentoon rinnalla. Yritin saada yhdellä kädellä pidettyä rintakumia paikallaan (liian matalat nännit), kun vauva raivosi, huusi ja potki sektiohaavaa pienillä jaloillaan.

Maitoa tuli tipoittain, mutta eihän se nälkäiselle pienokaiselle riittänyt, vaan hän sai luovutettua rintamaitoa lisämaitona. Lisämaitoannokset jatkuivat huonojen sokeriarvojen takia koko sairaalassaolo ajan. Lisämaidon määrä riippui kulloinkin työvuorossa olevasta henkilöstä. Osa antoi maitoa reilummin, osa kitsasteli niin, että vauva huusi tunti tolkulla pitkin yötä. Onneksi toisena päivänä pääsimme siirtymään perhehuoneeseen ja mieskin sai jäädä avukseni. Se helpotti nostoja, vauvan hyssyttelyä ja minun mielialaani.

Vauva söi rinnalla vähänlaisesti imetysasennosta riippumatta. Käytössä oli lisänä milloin ruiskuruokinta, tuttipullo tai imetysapulaite. Glukoosilla koitettiin houkutella vauvaa tarttumaan rintakumiin. Välillä tuli sokerimittauksessa huonoja tuloksia, heikon syömisen takia. En kuulemma ollut imettänyt tarpeeksi. Kolmantena päivänä, kun pääsin irti kaikista piuhoista ja laitteista, minun tuli aloittaa maidon lypsäminen. Käsin lypsämällä sain muutaman millin maitoa, jotka syötettiin vauvalle ruiskulla. Vauvan maidontarve oli tuossa kohtaa n. 30ml kolmen tunnin välein.

Kotiutumispäivänä olin jo aivan puhki. Elimistö oli sekaisin ja jouduin ramppaamaan vessassa jatkuvasti. Pyysimme hartaasti lupaa lähteä kotiin ja sen onneksi saimme. Kotimatkalla maito alkoikin sitten nousta. Kotona koitin imettää muutaman kerran, mutta siitä ei tullut mitään. Vauva oli tottunut sairaalassa saamaan ruokansa helpolla ruiskusta tai pullosta. Hän ei jaksanut nähdä vaivaa rinnalla ja tulimme mieheni kanssa siihen tulokseen, ettei hommasta tulisi mitään. Vaihtoehtona oli osittaisimetys tai imetyksen lopettaminen ja päädyimme jälkimmäiseen. Asian sulattelu vaati minulta monet itkut ja koin epäonnistuneeni synnytyksen lisäksi nyt myös imetyksessä. Nyt viikko myöhemmin tajuan, että päätös oli oikea. Vauva voi hyvin ja oli saavuttanut viikossa syntymäpainonsa. Ruoka maistuu, vaikkakin korvikkeen hetkellinen mikrolämmitys aiheutti kamalat vatsavaivat, jotka hiukan helpottivat, kun palasimme vesihaudelämmitykseen.

Kotona meillä on mennyt hyvin, vaikka vauva onkin viimepäivinä alkanut valvoa enemmän itkeskellen ja kitisten. Todennäköisesti jonkinlaisia masuvaivoja on edelleen. Lisäksi itse olen lähes neuroottinen puklailun suhteen. Pelkään vauvan tukehtuvan omaan pukluunsa hetkellä millä hyvänsä, koska hän ahnehtii maitonsa kovalla tahdilla, siitä huolimatta, että koitamme tahdistaa ja hidastaa syömistä. Yöt menevät kolmella heräämisellä, joista yksi on usein pidempi, parin tunnin pätkä, jolloin vauva valvoo, vaikka vaippa olisi vaihdettu ja maitoa tankattu, sylitelty ja koitettu edistää ilman poistumista.

Tästä tuli nyt lähinnä ruokintaan keskittynyt postaus alun imetyksestä korvikevauvaksi. Elämä pyörii nyt lähinnä unen, ruuan ja itkun välimaastossa, eikä hankalina päivinä juuri muuta tule tehtyä. Kerran olemme käyneet vaunuilemassa postissa ja pari kertaa autolla jossain pikaisesti. Lisäksi perjantaina pistäydyimme mieheni vanhemmilla kylässä. Matka sujui melkein itkuitta, vaikka ajokilometrejä kertyi 60 suuntaansa. Ehkä pikku hiljaa pääsemme taas liikkumisen makuun.

Laskettu aika tuli ja meni

Eilen sunnuntaina oli se surullisen kuuluisa laskettu aika, joka toisinaan tuntuu vähän samalta kuin elintarvikkeiden parasta ennen päiväys. Mieli on ollut sekaisin ja maassakin, enkä oikein ole osannut käsitellä näitä raskauden viimeisiä viikkoja.

Jokaista liikettä, kipua, olotilanmuutosta ja tuntemusta kyttää sillä silmällä, että joko synnytys viimein käynnistyisi. Pelko käynnistyksestä ahdistaa, mutta samanaikaisesti ahdistun myös vauvan koosta ja siitä, että täällä yliaikaiskontrolli on vasta rv. 42+5.

Olen normaalisti mielestäni aika vähän hormoonihuuruinen ja itkuinen ylipäätään, mutta nyt on uitu muutamana päivänä/yönä aika syvissä vesissä. Pelko siitä, että jotain menee pieleen loppumetreillä on todennäköisesti aiheeton, mutta silti musertava.

Tänään neuvolassa olo oli kuitenkin melko luottavainen ja viikon päähän varattiin taas uusi neuvola-aika. Silloin saan lähetteen kontrolliin, jonka voin sitten itse varata tyksistä. Ensin olin ajatellut pyytää aikaisempaa kontrollia henkiseen jaksamiseeni vedoten, mutta en sitten tehnytkään niin. Käynnistys on kuitenkin aina riski ja koska viikot ovat vielä hyvät täytyy vain yrittää jaksaa henkisesti ja fyysisesti.

Jossain määrin osansa asiaan varmasti tekee myös tukiverkon puuttuminen. Mies on paljon töissä, nytkin koko viikonlopun ylimääräistä, ja ketään muuta ei täällä oikeastaan ole. Ihmisiä on puhelimien päässä, mutta monella on niin paljon omiakin huolia, etten koe luontevaksi ottaa yhteyttä. Sukulaiset tuntuvat välillä jo aika kypsyneiltä koko raskauteen.

Minun oli alunperin tarkoitus vähentää paniikkihäiriölääkitystä vielä ennen synnytystä, mutta nyt sen ei katsota olevan järkevää saati turvallista. Kohtauksia on alkanut taas tulla, vaikka ne ovat lähes koko raskauden pysyneet poissa. Ruokavalio on alkanut lipsua loppumetreillä, eikä sokerien mittaaminen voisi vähempää kiinnostaa. Lisäksi nukun ehkä noin joka kolmantena yönä. Onneksi olen kuitenkin ollut pirteämpi heikoista yöunista huolimatta.

Yhteenvetona: täällä siis odotellaan jo malttamattomana h-hetkeä, vaikka toki ensisynnyttäjänä pelottaa ja jännittää kaikki uusi; synnytyksen sujuminen ja vauvan kanssa arjen jakaminen. Myös mies on alkanut pikku hiljaa olla sitä mieltä, että vauva saisi jo syntyä.

Ensimmäisen ylityksen mukanaan tuoma stressi

Maanantaina koitti aamu, jota en toivonut tulevan. Ensimmäinen aamupaastorajan ylitys kotimittauksissa. Arvon tulisi olla alle 5,5, mutta mittari näytti 5,7. Takana oli kurja yö, nestehukka ja kivuissa valvominen. On sanottu, että stressi ja huonot yöunet vaikuttavat juuri aamupaastoon? Soimasin itseäni, sillä juuri tällä viikolla on aika kontrolliin, jossa olin ajatellut pyytää mittaamisten vähentämistä. Pyyntö tuskin kannattaa, jos tässä nyt alkaa paukahdella arvot yli.

Tänään mittasin pelonsekaisella jännityksellä aamuarvoa. Olin laittanut herätyksen soimaan aikaisemmin, jottei paastoaika venyisi liian pitkäksi. Maanantaina paastoaika oli yli 12h, josta ylityksiä ei ole aiemmin tullut. Tänään heräsin puoli yhdeksän ennen kellon soittoa ja sain aamupaastoarvoksi juuri alle rajan eli 5,4. Paastoajan pituus oli 11,5h. Täytyneeköhän sitä lyhentää ennestään?

Moni puhui vertaistukiryhmässä siitä, miten paastoarvot alkoivat ylittyä, kun raskausviikkoja alkoi tulla 30 täyteen. Minulla on nyt meneillään kolmaskymmenes viikko, joten tavallaan sopisin hyvin tuohon olettamukseen. Kuulemma kehon oma insuliinintuotanto heikkenee näillä viikoilla ja saattaa parantua taas aivan loppuraskaudesta. Toivoa sopii, sillä insuliini ajatuksena ei houkuta.

Ajattelin myös kokeilla rakentaa iltapalaa hiukan toisella tapaa. Monet suosittelevat proteiinipitoista ateriaa ennen nukkumaan käyntiä. Toisaalta juuri protskuiltapala oli kyseessä sunnuntai-iltana, kun maanantaina sitten ylitys tapahtui. Taitaa olla vähän tähtien asennosta kiinni nämä hommat.

Sokerirasituksesta ja radista

Kävin eilen kauhun saattelemana sokerirasituksessa. Pelkäsin aivan tolkuttomasti etukäteen sitä pahoinvointia ja ajatusta siitä, että koitan kaksi tuntia pitää sen tyhjään vatsaan juodun sokerilitkun sisälläni jossain kuumassa odotusaulassa. Hommaa ei helpota sekään, ettei minulta saa otettua verikokeita enää nykyään muuten kuin makuuasennossa pyörtyilyn vuoksi. Olen oikea maanantaikappale.

Varasin mukaan hyvän kirjan ja ajattelin, että nyt vaan sinnitellään. Sain kinuttua itselleni makuupaikan ja ehdottivat vielä päivystyspuolelta omaa huonetta, jossa saisin makoilla rasituksen ajan, ellei akuutimpia potilaita tulisi. Tämä sopikin hyvin. Paastoverikokeen jälkeen join kylmän vadelman makuisen juoman ja jäin odottelemaan tunnin kohdalla otettavia verikokeita.

Olo alkoi heikentyä heti juoman jälkeen, mutta makuullaan olo toi helpotusta. Puolen tunnin päästä tiesin jo, että hyvin tulee menemään, sillä olo lähti helpottumaan. Tunnin ja kahden tunnin päästä otettavat kokeet menivät hyvin, vaikka kaikki otettiin samasta kohtaa vasemmasta kyynärtaipeesta, mikä hiukan teki kipeää. Ei kuitenkaan ollut mitään pyörrytystuntemuksia vaikka takana oli pitkä paasto.

Pääsin lähtemään kotiin ja syömään kunnolla. Hyvä mieli jäi pelosta huolimatta, ainostaan tulevat tulokset jäivät jännittämään. Olen luonut itselleni toisen kauhun kotona tehtävistä sokerimittauksista mahdollisen raskausdiabeteksen tarkkailussa. En kestä neuloja, enkä itseni pistämistä. Tiedän toki millaiset välineet kyseisessä toimenpiteessä ovat käytössä, että ei sitä nyt millään jättineulalla lähdetä sohimaan, mutta silti ajatus tuntuu pelottavalta.

Tänään soittelin sitten neuvolasta tuloksia. Paastoarvo oli 4,7 ja tunnin arvo 9,5. Huokaisin jo helpotuksesta kunnes sain kuulla, että omituista kyllä kahden tunnin arvo ylittyi 0,1 millimoolilla. NOLLALLA PILKKU YHDELLÄ! Siitä rapsahti sitten raskausdiabetesdiagnoosi ja neuvolaan aika, jotta minulle voidaan antaa kotimittausvälineet. Olin jo niin iloinen kuullessani, että paastoarvo oli noinkin hyvä, koska moni narahtaa siitä.

Teki mieli huutaa, sillä painajaismainen kotimittaus on nyt edessä. Asiaan varmasti tottuu, mutta ekat kerrat tulevat nostamaan palan kurkkuun. Onneksi ylitys oli noinkin pieni, joten voi olla, että kotimittailussa arvot pysyvät ruodussa. Silti jokin minussa huutaa, että olisi nyt ylittynyt kunnolla sitten s*tna.

Minulla ei ole raskausdiabeteksesta mitään käsitystä. En siis tiedä miten voin syömisilläni vaikuttaa juuri kahden tunnin arvoon. Ymmärrän toki sen, että sokerin vaikutus ei ole laskenut toivotulla tavalla tunnista kahteen välisenä aikana, mutta miten voin siihen vaikuttaa ruokavaliolla? Kertokaa ihmeessä joku minua valistuneempi! Kaikki neuvot ovat nyt tarpeen, ettei tästä napsahda pidempiaikaista riesaa, vaan kotimittauksen tulokset olisivat rajojen sisällä.

Vielä en ole kyennyt edes ajattelemaan niin pitkälle, että jos arvot ovatkin kotimittauksissa jatkuvasti koholla. Lähinnä mietin nyt sitä, millä edellisiltana syömälläni asialla olisin voinut välttää tämän p*skan. Totuus toki on, että olen ylipainoinen ja koko raskauden ajan ollut melkolailla varma siitä, että tässä kohtaa se radi-diagnoosi tulee, mutta harmittamaan jäi, että olin noin lähellä selviytyä kuivin jaloin.

Visiitti synnärillä

Olin ajatellut, että vierailemme loppukesästä synnärillä katsomassa paikkoja ja tutustumassa toimintaan. Kuitenkin viime tiistai aikaisti vierailua.

Lyhyesti kerrottuna (ja hiukan vähemmän ällöttäviä yksityiskohtia): soitin päivystykseen illalla, koska pelkäsin lapsiveden tihkuvan. Sieltä konsultoitiin synnytysosastoa ja saimme kutsun pistäytyä välittömästi. Jännitys alkoi olla jo melkoinen, vaikka epäilinkin olevani vain hysteerinen.

Paikalla oli heti synnytyslääkäri, kätilö ja kätilöharjoittelija. Pääsin suoraan tutkimuksiin, joissa ensimmäinen testi antoi aihetta huoleen. Lääkäri voivotteli jo ja mietti jatkosuunnitelmaa, kun makasin vielä epätietoisena hoitotuolissa. Toinen testi päätettiin ottaa ja sen tuloksen valmistumista piti odottaa 5 minuuttia. Pitkät minuutit.

Sillä välin lääkäri tutki kohdunsuun tilanteen ja ultrasi. Kaikki näytti kuitenkin olevan ok, ja testikin osoittautui sitten lopulta negatiiviseksi. Kyse ei ollut lapsivedestä. Vaikka ei selvinnytkään, mistä sitten oli kyse, pääsimme lähtemään kotiin.

Iso kiitos henkilökunnalle myötäelämisestä, ymmärtämisestä ja siitä, ettei huoltani vähätelty. Pääsin suoraan tutkimuksiin, eikä tarvinnut kotona epätietoisena miettiä tilannetta. Saimme mukaan muutaman uuden ultrakuvan ja huojentuneemman mielen.

Hiukan rahasta

Lopetettuani työnteon, olen elellyt opintotuella ja opintolainan rippeillä. Kuukaudessa saan siis Kelasta 250€. Tammikuussa olen nostanut kevään opintolainaosuuden, josta ei kyllä varmasti ole mitenkään mainittavasti roposia jäljellä. Onneksi mies ja vanhemmat jeesaavat tarvittaessa.

Kesäksi sain järjestettyä kesäopintotuen ja uuden lainapotin. Elokuussa siirryn sitten näillä näkymin äippärahoille. Kävimme mieheni kanssa pankissa neuvottelemassa jatkosta ja avasimme samalla yhteisen tilin. Yhteinen tili toimii tällä hetkellä aikalailla yhteen suuntaan, eli mies on laittanut sinne hiukan rahaa sitä varten, että omat rahani eivät riitä. Sieltä on maksettu muutamia isompia sähkölaskuja, mutta muuten niihin rahoihin ei ole juurikaan kajottu. Minähän en omista tuloistani pysty toistaiseksi sinne mitään laittamaan, mutta toivon, että sekin asia muuttuu jatkossa.

Pankki suostui siihen, että kaksi neljästä lainastani laitettiin lyhennysvapaalle vuodeksi. Se helpottaa tilannetta. Jouduin samalla myös katkaisemaan rahastosijoituksiini menevät rahavirrat, sillä näillä tuloilla ei rahastoihin panosteta. Mies lyhentää omia lainojaan ja sijoittaa rahastoihin kuten ennenkin.

Tuntuu pahalta olla lähes rahaton. Eihän kukaan pärjää 250€/kk, joten on selvää, että mies osallistuu kuluihin enemmän. Vauvahankinnat on rahoittanut pääosin mies, samoin sen, että ruokaa on pöydässä. Valtaosa huvitteluun kuluvasta pääomasta tulee miehen lompakosta. Moni sanoisi, että niinhän sen kuuluukin mennä, mutta minulle ajatusmalli on hankala. Haluaisin tulla toimeen omillani; osallistua vauvan vaatteiden ja tavaroiden ostoon, tarjota terassikaljan tai ruuan hiukan useammin, osallistua hemmetin kalliin lämmitysöljyn hankintaan ym. Toisaalta minä olen nyt se, jonka työuraan tulee katko vauvan takia ja jonka eläke ei kerry samalla tavalla kuin mieheni.

Tämä postaus on nyt hiukan tällaista tajunnanvirtaa; kamppailua sen välillä olisiko onnellinen ja huoleton vai tuntisiko suurta syyllisyyttä.

Väsymyksestä

Olen nyt ollut pois työelämästä hiukan yli kuukauden. Olen äärettömän onnellinen siitä, että minun oli mahdollista irtisanoutua työstä, joka ei tehnyt loppuvaiheessa hyvää kropalle eikä mielelle. Nykyinen päivärytmini on mennyt totaalisen uusiksi: herään puolenpäivän aikoihin, teen opiskelujuttuja ja lojun, kunnes mies tulee kotiin kahden-kolmen aikoihin. Sitten usein puuhastellaan kotona ruuanlaiton ja tv:n katselun välimaastossa tai lähdetään kaupungille. Illalla nukkumaan mennään n. klo 22, mutta minä en saa kipuineni unta. Nukahdan usein vasta aamuyöllä ja otan tarvittavat lepotunnit sitten aamupäivästä.

Tämä rytmi ei ehkä kuulosta kauhean fiksulta, mutten ole saanut sitä muutettua. Muutenkin olen jatkuvasti aivan järjettömän väsynyt. Suoriudun joten kuten koulutehtävistä määräaikoihin mennessä, mutta kaikki muu tuottaa suurta tuskaa. Kotia pitäisi siivoilla ja laitella valmiiksi ennen vauvan tuloa, olisi pihahommia ja kaikkea… Olen vain väsynyt ja saamaton p*ska.

Kun oikein päätän jotain tehdä, niin hetken päästä haukon happea sohvalla supistusten kourissa. Kyse on ilmeisesti harjoitussupistuksista, jotka ovat normaaleja. En kuitenkaan uskalla lähteä yksin esimerkiksi lenkille, koska kävely usein supistaa ja pelkään, että kuukahdan jonnekin.

Tunnen suurta riittämättömyyttä ja soimaan itseäni jatkuvasti siitä, miten laiska olen. Haluaisin, että miehen tullessa töistä koti olisi puhdas, siisti ja ruoka valmiina. Näin ei koskaan ole. Koen, että mieheni uupuu ja varmaan pian kyllästyy, kun ei saa työpäivän jälkeen levätä rauhassa.

Pelkään aivan tolkuttomasti, että vauvalle käy jotain. Se varmaan osaltaan selittää sitä, etten oikein uskalla tehdä mitään. Kaikki nostelu tuntuu jo epämiellyttävältä ja nostokipujen takiahan lopetin työnikin kesken kaiken. Kun vielä viettää kaikki päivät yksin kotona, on ihan liikaa aikaa ajatella, pelätä ja huolehtia.

En koe nauttineeni tästä raskausajasta hetkeäkään.