Revennyt sektiohaava

Jotta kaikki saataisiin mahdollisimman hankalaksi, repesi sektiohaava. Maanantaina kävin ottamassa hakaset pois avoneuvolassa. Olin huolissani haavan kiinnipysymisestä, sillä mielessä kummitteli vielä vajaa vuosi sitten luomen poistossa syntyneen haavan repsahtaminen. Kuulemma sektiohaava näytti kuitenkin hyvältä; ei ollut tulehtunut ja oli kiinnittynytkin ihan hyvin.

Kotona menin päiväunille ja herättyäni haava oli alkanut irvistää parista kohtaa. Soitin synnärille, josta käskettiin näytille. Kävin makoilemassa tarkkailuhuoneessa, minulta otettiin labroja ja lääkäri tutki haavan. Tulehdukseen viittaavia piirteitä ei ollut, joten kotiin vain. Nostelua ja äkkinäisiä liikkeitä suositeltiin välttämään.

Tiistaina otin kotona rauhallisesti. Kuitenkin illalla noustessani sohvalta tunsin kovan vihlaisun mahassa. Samalla verta alkoi valua pitkin lattiaa. Haava oli ratkennut. Hälyytin miehen yläkerrasta ottamaan vauvan sylistäni ja menin kylppäriin painamaan haavaa talouspaperilla. Verta tuli aika reippaasti. Soitin taas synnärille. Siellä pohdittiin tarvitseeko haavaa tulla näyttämään. Mieheni katsoi haavaa ja totesi sen olevan kauhea, syvä ja pitkä. Minua pyydettiin tulemaan sairaalaan näytille. Ei auttanut kuin pakata vauva autoon ja mies lähti kuskaamaan minua tyksiin. En uskaltanut ajaa itse, kun pelkäsin pyörtyväni rattiin.

Sairaalassa pääsin heti lääkärin luo. Hän katsoi haavaa, totesi sen revenneeksi 5 cm matkalta, mutta haava ei kuulemma ollut pahan näköinen tai kovin syvä. Alemmat leikkauskerrokset olivat pysyneet kiinni. Haavaa puhdistettiin ja siihen laitettiin Sorbactia ja haavataitos. Olin varautunut olemaan sairaalassa pidempään, mutta koko homma oli hetkessä ohi ja soittelin miehen kotimatkalta takaisin sairaalalle napaamaan minut kyytiin. Ohjeiksi sain suihkutella seuraavana päivänä haavaa ja itse vaihtaa Sorbactin ja taitokset. En pitänyt ajatuksesta, sillä haava on kohdassa, johon en näe (hiukan roikkuvan mahan alla) enkä luottanut lainkaan siihen, että saisin taitokset sun muut itse oikein paikoilleen.

Pääsin kuitenkin keskiviikkona haavahoitajalle, joka putsasi haavan ja vaihtoi haavataitokset. Terveyskeskuksen lääkäri tuli vilkaisemaan haavaani ja päätti lähettää minut kuitenkin sairaalan päivystykseen näyttämään haavaa, josko siihen olisi mahdollista laittaa tukiompeleita. Olin hämmästynyt, sillä kuvittelin, ettei haavaa voisi ommella avaamatta haavapintoja uudelleen, enkä oikein olisi halunnut lähteä jonottelemaan päivystykseen. Ajoin kuitenkin sinne suoraan haavahoidosta.

Päivystyksessä ihmettelivät, miksi minut oli lähetetty sinne, sillä hoitovastuu oli leikkaavalla taholla, eli synnytyspolilla, jossa olin edellisenä päivänä jo käynyt saamassa hoito-ohjeet ja arvion haavan tilasta. Synnärillä oli todettu, ettei haavaa voida ommella, joten miksi terveyskeskuslääkäri nyt kuvitteli, että haavalle voisikin tehdä jotain? Haavataitokset kuitenkin avattiin päivystyksessä ja sitä kävivät hoitajan lisäksi katsomassa haavahoitaja ja lääkäri. Molemmat olivat sitä mieltä, ettei mitään kannata/voida tehdä. Aivan turha käynti siis! Tosin haavahoitaja kysyi voisiko kuvata haavaani ja käyttää sitä haavakoulutusmateriaalina. Suostuin, joten haavastani oli ainakin jollekin hyötyä. Hoitaja laittoi uudet Sorbactit ja haavataitokset kuvaten samalla työvaiheita kännykällä. Sain kiellon kastella sidoksia ja suositeltiin, etten menisi suihkuun, sillä minun olisi tässä tapauksessa otettava pois sidokset ja osattava laittaa vastaavat tilalle. Suihkukiellon lisäksi sain käskyn olla nostelematta mitään (edes vauvaa) ja minkäänlaista ponnistelua ei saisi harrastaa.

Huomisele on varattu haavahoitoon aika. Täytyy selvitellä miten jatkossa hoidan peseytymistä, koska jossain vaiheessa sekin vain on tehtävä. Todennäköisesti joudun miehen avustuksella purkamaan sidokset ja laittamaan uudet. Tänään olisi ollut koulua, mutta se jäi väliin. Huomenna olisi tarkoitus haavahoidon jälkeen käydä pari tuntia opiskelemassa, toivottavasti onnistuu. Huomenna saapuvat viikonloppuavuksi myös vanhempani ja siskoni. Harmittaa, että he asuvat niin kaukana ja meillä ei ole lähellä tukiverkostoa. Juuri tällaisissa tilanteissa se olisi tarpeen. Mies hoitaa nyt vauvaa valvoen päivien lisäksi myös yösyötöt. Kovin on ollut raskasta molemmille: minusta ei ole minkään tekijäksi ja mies kuormittuu. En tajua miten pärjäämme, kun mies palaa töihin ensi viikon jälkeen ja itse olen vielä toipilas.

Laskettu aika tuli ja meni

Eilen sunnuntaina oli se surullisen kuuluisa laskettu aika, joka toisinaan tuntuu vähän samalta kuin elintarvikkeiden parasta ennen päiväys. Mieli on ollut sekaisin ja maassakin, enkä oikein ole osannut käsitellä näitä raskauden viimeisiä viikkoja.

Jokaista liikettä, kipua, olotilanmuutosta ja tuntemusta kyttää sillä silmällä, että joko synnytys viimein käynnistyisi. Pelko käynnistyksestä ahdistaa, mutta samanaikaisesti ahdistun myös vauvan koosta ja siitä, että täällä yliaikaiskontrolli on vasta rv. 42+5.

Olen normaalisti mielestäni aika vähän hormoonihuuruinen ja itkuinen ylipäätään, mutta nyt on uitu muutamana päivänä/yönä aika syvissä vesissä. Pelko siitä, että jotain menee pieleen loppumetreillä on todennäköisesti aiheeton, mutta silti musertava.

Tänään neuvolassa olo oli kuitenkin melko luottavainen ja viikon päähän varattiin taas uusi neuvola-aika. Silloin saan lähetteen kontrolliin, jonka voin sitten itse varata tyksistä. Ensin olin ajatellut pyytää aikaisempaa kontrollia henkiseen jaksamiseeni vedoten, mutta en sitten tehnytkään niin. Käynnistys on kuitenkin aina riski ja koska viikot ovat vielä hyvät täytyy vain yrittää jaksaa henkisesti ja fyysisesti.

Jossain määrin osansa asiaan varmasti tekee myös tukiverkon puuttuminen. Mies on paljon töissä, nytkin koko viikonlopun ylimääräistä, ja ketään muuta ei täällä oikeastaan ole. Ihmisiä on puhelimien päässä, mutta monella on niin paljon omiakin huolia, etten koe luontevaksi ottaa yhteyttä. Sukulaiset tuntuvat välillä jo aika kypsyneiltä koko raskauteen.

Minun oli alunperin tarkoitus vähentää paniikkihäiriölääkitystä vielä ennen synnytystä, mutta nyt sen ei katsota olevan järkevää saati turvallista. Kohtauksia on alkanut taas tulla, vaikka ne ovat lähes koko raskauden pysyneet poissa. Ruokavalio on alkanut lipsua loppumetreillä, eikä sokerien mittaaminen voisi vähempää kiinnostaa. Lisäksi nukun ehkä noin joka kolmantena yönä. Onneksi olen kuitenkin ollut pirteämpi heikoista yöunista huolimatta.

Yhteenvetona: täällä siis odotellaan jo malttamattomana h-hetkeä, vaikka toki ensisynnyttäjänä pelottaa ja jännittää kaikki uusi; synnytyksen sujuminen ja vauvan kanssa arjen jakaminen. Myös mies on alkanut pikku hiljaa olla sitä mieltä, että vauva saisi jo syntyä.

Kuulumisia kotisohvalta

Elämä pyörii aikalailla oman vatsan ympärillä. Kun lopetin työt ja jäin kotiin odottelemaan tulevaa ja tekemään etäopintoja, väheni elämästä samalla myös yksi bloggausaihe: töistä rutkuttaminen. Kirjoittaminen on ollut hankalaa, koska koen, etten viitsisi kirjoitella pelkästä raskaudesta ja sen mukanaan tuomista ajatuksista ja oloista. Tämä ei kuitenkaan ole lähtökohtaisesti odotusajanblogi, ja pelkään karkoittavani viimeisetkin lukijat.

Jos nyt kuitenkin listaan tähän yleisiä kuulumisia:

• Rakenneultrassa käyty ja kaikki vaikutti olevan hyvin.
• Opiskelu etenee ja viimeiset tämän kevään tehtävät on jo julkaistu. Pari viikkoa niin kevätlukukausi on taputeltu pakettiin.
• Olen väsynyt ja saamaton nahjus, joka ei jaksa siivota ja jota pyörryttää aina, kun pitäisi vähänkin tehdä jotain.
• Harmittaa, että opiskelutoverit pääsevät jo etsimään työharjoittelupaikkoja syksyksi, kun itse vain odottelen jotain hamaa tulevaisuutta.
• Illat kuluvat pääasiassa leffoja katsellessa ja tuntuu, että kaikki vähänkin kiinnostavat on katsottu.
• Öisin vaivaavat jäätävät jalkakrampit voisivat jo loppua.
• KOKOAJAN on pissahätä.
• Mies joutui kieltäytymään hyvästä työtarjouksesta perheen perustamisen takia.
• Voisin elää kokiksella.
• Grillikausi avattiin vihdoin! Terassi pitäisi huoltaa…
• Huomenna suunnataan pienelle irtiotolle.
• Raskausaikana sitä huomaa, keitä ne tosiystävät ovat.

Koti on siellä missä sydän

Viikko sitten olimme äidin ja siskon kanssa Tampereella kädentaitomessuilla. Samalla tuli oltua pari yötä Sokos Hotelli Ilveksessä, jonka ikkunasta nappasin kuvan Tampereen keskustasta. Messut sujuivat hyvin, aamiainen hotellissa oli täydellisyyttä hipova minilettuineen ja muine herkkuineen. Söimme Wanhassa Tapissa, Napolissa ja Plevnassa; kaikissa omissa suosikeissani. Shoppailimme ja vietimme äiti ja tyttäret -laatuaikaa.

Se, mikä kuitenkin sai minut kirjoittamaan tästä blogiin, yllätti itsenikin. Ajaessani perjantaina töiden ja tentin jälkeen Tampereelle tunsin sen. Se tunne vahvistui vain viikonlopun mittaan. Kadut olivat vieraita. Paikat tuttuja, mutta olo vieras. Tajusin, etten enää kaipaa Tampereelle. Miun koti ei oo enää täällä.

Se tunne, oli toisaalta pysäyttävä. Vietin kuitenkin pirkanmaalla (Tampereella, Pirkkalassa ja Ylöjärvellä) aika ison osan aikuiselämästäni. Muutin 2011 joulukuussa ja lähdin 2017 marraskuussa. Tampereella olin itsenäistynyt, käynyt ekaa kertaa oikein virallisesti kunnolla töissä. Elättänyt itseni, aikuistunut. Kokenut suuria tunteita, löytänyt toivottavasti elinikäisiä ystäviä. Mutta minä en enää kuulunut siihen kaupunkiin. Minun kotini on muualla. 

Sunnuntaina kotiin ajellessani oli haikea fiilis. Ihan kuin yksi ajanjakso olisi virallisesti päättynyt, vaikka muutinkin jo yli vuosi sitten muualle. Nyt se oli lopullista. Olen juurtunut uuteen kaupunkiin. Ilta alkoi jo hämärtyä. Turku, ihana nähdä sinut taas.

Etenemisestä ja yksinäisyydestä

Vietimme ihanan viikonlopun Tampereella Tornihotellissa yöpyen, kummityttöä ja parhaita ystäviä nähden. Samalla tutustuimme klaanimme uuteen jäseneen, joka oli vasta vähän yli viikon vanha. Niin pieni ja hento vielä.

Tämä viikonloppu sai aikaan kahdenlaisia aatoksia. Ajatuksen siitä, että olen kolmekymppinen ja ehkä elämässä täytyisi jotenkin edetä sekä oivalluksen siitä, kuinka yksinäinen sitä oikeastaan onkaan täällä Turussa.

Elämässä on toki edetty töiden ja koulutusten muodossa, mutta kyllä tässä taas tuntee olevansa nollapisteessä, kun aloittaa uudet opinnot, joiden tarkoitus on korvata aiemmat hukkaan heitetyt vuodet väärällä alalla. On ostettu talo, mikä tuntui hetken etenemiseltä, mutta nyt tähänkin on jo tottunut. En ole koskaan edennyt yhdenkään kumppanin kanssa kihloihin asti enkä ole perustanut perhettä. Ne ovat nyt ehkä niitä asioita, jotka laittavat mietityttämään. Niiden suhteen tulisi mielestäni tapahtua muutoksia ennen kuin olen vanha luuska. Eli aika pian.

Yksinäisyys on iskenyt oikeastaan jokaisessa uudessa kotikaupungissa. Läheiset ovat kaukana, eikä viestittely ja soittelu aina korvaa sitä tunnetta, kun pääsee vapaasti jutustelemaan kasvokkain. Viikonloppuna oli niin mukava olla sosiaalinen pitkästä aikaa, että sitä tunnetta jää kaipaamaan. Olisi kiva soittaa spontaanisti ystävä kylään tai lähteä kahville jonnekin. Asia nyt vain on niin, etten tunne Turusta ketään. Se asia voi muuttua tulevaisuudessa ja lasken toivoni opiskelutovereihin. Kuitenkin pääasiassa etäopintoina kotona tehtävä opiskelu ei takaa pysyviä ystävyyssuhteita.

Elämässäni on siis havaittava tyhjiö, jonka täyttäminen ei olekaan niin helppoa. Täyttääkö sen uudet ihmiset, jää nähtäväksi. Tärkeintä on, että lopetan ongelman kiistämisen ja myönnän sen itselleni rehellisesti.

Hullunmyllyä

Viimeinen vuosi on ollut aikamoista hullunmyllyä. Viime vuoden toukokuussa aloin seurustella nykyisen mieheni kanssa ja kesäkuussa hän muutti luokseni Ylöjärvelle. Olin sen kesän lomautettuna, mies työttömänä. Palasin töihin elokuussa, mies sai syyskuussa töitä Varsinais-Suomesta. Irtisanouduin töistä, aloin hankkia uutta luotettavampaa autoa ja mies ravasi Turussa etsimässä meille asuntoa. Asunto löytyi ja mies muutti sinne minun vielä suorittaessani työsopimustani loppuun. Marraskuun alussa olin vapaa muuttamaan miehen perässä Turkuun.

Muutto vei mehut, niin kuin muutot aina. Ajattelin levätä, mutta jo marraskuun lopussa aloitin uuden työn Postissa. Uusi työ uudella alalla, kokemattomuuden tuomat virheet, joulukorttirumba ja pakettien jäätävä määrä saivat tämän postilaisen pään pyörälle. Päivät venyivät ja venyivät, jotta sain postit ihmisten laatikoihin. Ylityöt eivät olleet pakollisia, mutta ajatus kasaantuvista edellisten päivien posteista ja periaate siitä, että ihmisten kuuluu saada postinsa ajoivat eteenpäin. Mies sai moottoritiellä rekan kylkeensä ja olin vähällä menettää kaiken. Jouluna lomailtiin aivan pakolliset pyhät, eikä yhtään enempää.

Joulun jälkeen opettelin pikaisella aikataululla pari uutta jakopiiriä. Ajoin pari kertaa ojaan, kolarin ja pelkäsin kuollakseni, että jotain vakavampaa sattuu liukkailla maaseututeillä. Mies ajoi pitkiä työmatkoja lukuisina pimeinä aamuina. Alettiin puhua ikiomasta kodista vuokrakämpän sijaan. Jouduin sairaalaan vatsakipujen takia ja makasin tiputuksessa pelko perseessä. Kivun syy ei selvinnyt veri- eikä virtsakokeissa, ei tietokonetomografiassa eikä ultrassa. Pääsin kotiin toipumaan.

Päätin hakea opiskelemaan, sillä alanvaihto oli ollut mielessä jo kauan. Osallistuin korkeakoulujen yhteishakuun ja pääsykokeita odotellessa kilpailutettiin asuntolainaa tarjoavia pankkeja. Käytiin asuntonäytöissä ja ostaa päräytettiin omakotitalo. Paperishow vei ikuisuuksia ja töistä oli otettava vapaata kuntokartoitusta ja pankkiasioita varten. Nimet saatiin papereihin ja muuttoa alettiin valmistella. Lukuisia soitteluita sähkö-, netti-, jätehuoltoasioissa.

Anoin töistä kaksi palkatonta viikkoa lukulomaa pääsykokeita varten. Ekasta viikosta lomaa jäi 3 päivää, kun kahtena päivänä minut hälyytettiin töihin. Samalla tehtiin muutto kolmiosta omakotitaloon. Yritin lukea pääsykokeisiin minkä kerkesin, mutta uusi koti vei suurimman osan ajasta. Siivottiin vanhaa kotia, palauteltiin avaimia ja järjesteltiin tavaroita paikoilleen. Kutsu ensimmäisiin pääsykokeisiin saapui.

Palkaton vapaa töistä ja suorittamaan koetta toukokuussa. Parin viikon tauko ja toinen koe kesäkuun puolella. Koti ja piha vaativat oman aikansa. Ruoho on leikattava, eivätkä verhot käyneet vanhoihin tankoihin. Huonekaluja on osteltu ja rahastosijoittaminen pankin kanssa sovittu. Koitan lopettaa vanhat tilini, mutta se ei onnistu. Tarvitaan lukuisia allekirjoituksia ja hälyytän jopa isän pankkiin allekirjoittamaan nimensä vanhan autolainan uuteen takauspaperiin. Miehen auto vaatii huoltoa ja vakuutuslaskuni on yli 600e. Ahdistun.

Heinäkuussa mies lomailee pari viikkoa. Minä painan lomatonta kesää töissä, jossa kaikki muut ovat vuorollaan lomalla. Koitan ajatella rahaa ja nauttia samalla kauniista kesäpäivistä. Kotiin tullessa nukahdan sohvalle.

Täytän ensi perjantaina 30.