Kirjoitan taas: päättymisistä ja uusista aluista

Kesä alkaa olla loppusuoralla ja mielen valtaa tietty haikeus. Miehen kymmenen viikon kesä- ja isyysloma hujahti ohi ennen kuin huomasimmekaan ja nyt on jo viikon verran eletty arkea. Kesän ja loman päättymisen lisäksi päättyi äitiysloma jo kesäkuun lopulla ja vauvavuosikin vetelee viimeisiä viikkoja. Pian tuo pieni ihminen on ollut kanssamme jo yhden kokonaisen vuoden.

Päättymisten lisäksi tapahtuu myös alkamisia. Kesän jäljiltä kaikki kivat kerhot alkoivat taas pyöriä, mutta myös koronarajoitukset pieneltä osin astuivat voimaan. Kuukauden päästä ollaan jännän äärellä, kun pieni aloittaa päiväkodin ja siitä muutama päivä eteen päin minä aloitan työharjoittelun. Myös opinnäytetyö odottaa aloittamista. Kun niistä joten kuten selviydytään, niin toivon, että jokin uusi työelämä odottaa. Taas uusi alku ja uusi muutos.

Vauvavuoden päättyminen tarkoittaa taaperovuoden alkua, uusien taitojen oppimista ja kävelyn sekä mahdollisesti puheentuotonkin alkua. Alamme ymmärtää toisiamme paremmin ja osaamme vastata myös sen kaikkein pienimmän tarpeisiin helpommin. Vastavuoroisesti uskon, että terve ajanjakso perheessämme päättyy ja pienokainen, pahoin pelkään, saa päiväkodista ensimmäiset pöpönsä.

Olemme jälleen suurien muutosten ja elämän taitekohtien äärellä. Odotan jännityksellä loppuvuoden mukanaantuomia uusia juttuja ja uskon, että pieni sopeutuu päiväkotiin ja minä työelämään, vaikka molempia hiukan pelottaisikin.

Päiväkotipaikka ja muita kuulumisia

Kesä on ehtinyt jo pitkälle sitten viime kirjoittelun. Elämässä tapahtuu niin paljon asioita, ettei oikein itsekään tahdo kestää mukana. Mies on tulevan viikon vielä töissä ja sitten hän pitää isyysvapaita ja kesälomia yhteensä 8 viikon ajan. Maltan tuskin odottaa. Olen ollut vauvan kanssa kotona. Äitiyslomani loppuu ensi viikolla, mikä tuntuu ihan uskomattomalta, kun ajattelee, että syksyllä olin aivan varma, ettei tämä päivä koskaan koita. Ettei tule kesää, eikä mitään muutakaan. Nyt näyttää kuitenkin siltä, että elämä etenee, olin siihen valmis tai en.

Juhannusviikolla saatiin iloisia uutisia, kun soittelin kaupungin varhaiskasvatukseen ja kyselin, mitä päiväkotipaikkahakemuksellemme kuuluu. Olin siis laittanut hakemuksen vetämään tammikuussa ja päätös luvattiin tehdä kuukausi ennen päiväkodin haluttua alkamisaikaa. Meillä tuo tulee olemaan lokakuu. nyt kuitenkin useampi turkulainen oli saanut jo tiedon lapsensa päikkypaikasta, joten minäkin rohkaistuin soittelemaan. Virkailija näki koneelta, että meidänkin hakemuksemme on jo käsitelty, vaikkei posti ole vielä tietoa tuonutkaan. Saimme mukelon siihen päiväkotiin, johon tahdoimmekin ensisijaisesti. Voi tätä riemua!

Tuo tuleva päiväkoti sijaitsee parin minuutin päässä kotoamme. Se on päättyvän tien päädyssä, siellä on kolme ryhmää ja lisäksi vauvakerhosta tuttu kaveri tulee samaan ryhmään meidn muksun kanssa. Ihan huippukivaa! Eri päiväkodeista ei ollut juurikaan etukäteistietoja saatavilla, joten haimme puhtaasti sillä taktiikalla, että kolmeen lähimpään päiväkotiyksikköön haku. Lapsen viennit ja hautkin onnistuvat vaikka jalkaisin, sillä yhden turvaistuimen ja kahden auton kanssa homma olisi muuten mennyt kikkailuksi. Nyt ei tarvitse siitä kantaa huolta, että toinen toimii aina päiväkotikuskina, eikä toinen pääse siihen osallistumaan mitenkään.

Jännittää jo laittaa pikkuinen päiväkotiin, vaikka se onkin meille paras ratkaisu. Juuri ehtii tulla vuosi mittariin, kun päikky sitten jo alkaakin. Googlettelin viimeyönä listaa siitä mitä kaikkea päiväkodissa tarvitaan ja kyllä niissä listoissa tavaraa riittikin. Ostoksille on suunnattava viimeistään loppukesästä. Tällä hetkellähän meillä ei ole kuorivaatteita, saappaita, kuravaatteita, merinovillamitään. Sentään taktikoin lapselle toisen samanlaisen äitiyspakkauksen unirievun ystävältäni, jonka lapsi ei kyseisestä lelusta innostunut. Onpahan jotan päikkyyn valmiina.

Muuten meillä elämä on aika rytmitöntä. Välillä nukutaan hyvin ja syödään samoin, mutta välillä kaikki on vaikeaa. Pieneltä löytyy jo kolme hammasta alarivistä ja hän oppi tässä taannoin myös istumaan. Liikkuminen tapahtuu edelleen ryömimällä, vaikka konttausasennossa muuten viihtyykin. Kaikki roskat ym. menevät suuhun, mutta lelujen kanssa viihdytään välillä jo hiukan omissakin oloissa. Unikoulua emme ole vielä pitäneet, vaan muksu syö korviketta vielä pedissä ja heräilee yölläkin vaatimaan maitoa. Tämä yösyönti meillä loppui jo aiemmin itsestään, mutta on nyt hampaiden tulon myötä palannut taas.

Edelleen harmitellaan kerhojen ja sosiaalisten kontaktien vähyyttä. Tosin miehen loman alettua suuntaamme reissuun mummolaan ja muuallekin. Välillä kahdestaan vauvan kanssa aika käy pitkäksi ja jatkuva narina syö viimeisetkin hermot. Kuitenkin tuntuu oudolta myös ajatus päiväkotiarjesta. Hain itselleni syksyksi työharjoittelupaikkaa ja aloittelin kesän alussa ystäväni kanssa opinnäytetyösuunnitelmat. Toteutan opinnäytteeni ystäväni yritykselle ja meillä onkin paljon pohdittavaa ja työtä sen suhteen.

Kevään ja kesän kurssit ovat jo yhtä vaille valmiit ja opparin sekä harjoittelun jälkeen voin ottaa paperit ulos koulusta. Taputan itseäni olalle, sillä olen kestänyt hienosti aikataulussa ja opiskellut nyt tiukalla tahdilla äitiyslomallakin. Minulla olisi mahdollisuus valmistua jouluksi, mutta luulen, että opparin kanssa ei kiirehditä enkä ole varma vielä harjoittelupaikasta. Siispä valmistunen ensi keväänä, eli ns. kolmessa vuodessa. Normaalisti opinnot kestävät 3,5 vuotta. Sitten tulevaisuus on auki. Toivon työllistyväni taloushallinnon hommiin ja ehkä teen sivubisneksenä vähän kirjanpitoa ainakin kaverin yritykselle, ehkä muillekin. Uskon, että elämä kantaa kaikesta huolimatta ja löydän vielä oman paikkani työelämässä. Vielä kolmen kuukauden ajan paikkani on kotona lapseni kanssa ja se on oikeastaan aika jees.

Maaliskuuksi meni

Se vaihtui sitten helmikuu maaliskuuksi kuin huomaamatta. Vaikka päivät ovat olleet välillä pitkiä kotona vauvan kanssa, meni helmikuu silti aikalailla ohi. Arki täyttyi vauvan kanssa kerhoiluista ja säiden salliessa myös ulkoilemaan pääsi vaunulenkkien muodossa. Vauva kävi ensimmäistä kertaa päivän verran hoidossa mummolassa, kun minun opiskeluni ja miehen koulutuspäivä sattuivat osumaan ikävästi päällekäin. Kuukauden viimeinen päivä se sitten lykkäsi lumet maahan, juuri kun olimme matkalla Korkeasaareen. Reissu onnistui onneksi ihan kivasti, vaikka lunta tuli ja vauva nukkui koko eläinkierroksen vaunukopassaan. Samalla reissulla pääsin jälleen vierailemaan suosikkiravintolassani Vapianossa.

Maaliskuu tuo tullessaan näköjään talven. Saa nähdä kuinka kauan tämä kestää, mutta itse en olisi talvea tähän kohtaan vuotta enää kaivannut. En ole kyllä talvi-ihminen noin muutenkaan; ei haittaisi, vaikkei lunta tulisi muidenkaan kuukausien aikana.

Tässä kuussa koittaa minun ja vauvan ensimmäinen pidempi autoreissu mummolaan ilman miestä. Miehen työjutut sattuivat juuri äitini syntymäpäivien kanssa samaan aikaan, joten matkaamme pienokaisen kanssa kahdestaan. Hiukan jo jännittää, vaikka aikaa on vielä lähes 3 viikkoa. Onneksi vauva useimmiten rauhoittuu ja nukahtaa autossa, mutta jokin pelko minussa koittaa kertoa, että tällä kerralla asia ei varmasti suju näin kivuttomasti. No tarpeen mukaan sitten pysähdellään.

Maaliskuussa meillä on myös ensimmäinen ryhmäneuvola, jonka ystäväni sanoi olevan oivallinen paikka vertailla vauvoja. Tämä konsepti ei juurikaan itseäni miellytä, vaikka meillä opittiinkin juuri kääntymään hienosti selältä vatsalleen ja soseruokailutkin ovat edenneet hyvää tahtia. En elä vertailusta, etenkään neuvolan ohjaamasta sellaisesta, mutten viitsinyt käydä nillittämään ja vaatimaan mitään yksilöneuvolakäyntiä, vaan ryhmäneuvola täältä tullaan.

Ensi viikonloppuna oli tarkoitus nähdä pitkästä aikaa vanhoja ystäviä, mutta tapaminen siirtyi kuukaudella aikatauluongelmien vuoksi. Ystävän kanssa on viritteillä myös eräänlainen yhteistyö ja avunanto -projekti, jossa voimme molemmat kehittää ammatillisuuttamme. Lisäksi tarkoituksena olisi ympätä jollain tavalla opinnäytetyöni tähän yhteistyökuvioon. Odotan tätä innolla, sillä opinnäytetyön aloitus alkaa olla käsillä.

Yhteenvetona siis täällä elellään aika tavallista arkea. Terveenä ollaan kaikki pysytty onneksi ja päivätkin soljuvat omalla painollaan eteenpäin.

Tapaaminen tuutor-opettajan kanssa

Heräsin tammikuun lopulla lähiopetuspäivänä siihen todellisuuteen, että minulla onkin opinnot jo aika kivalla mallilla. Olin jotenkin kuvitellut, että minulta puuttuisi vapaasti valittavia opintoja vielä reilusti, mutta edellinen tuutor-opettajani olikin vain merkinnyt muutaman hyväksiluetun kurssin väärään kohtaan. Tajuttuani tämän varasin heti tapaamisen nykyisen tuutorini kanssa, jotta voisimme kartoittaa tilanteeni.

Alunperin koulutuksen kestoksi on merkitty 3,5 vuotta monimuoto-opintoja. Minulla on nyt takana 1,5 vuotta, josta viime syksy meni äippäloman ohessa ja ensimmäisen opiskeluvuoden kävin töissä samalla. Tälle keväälle on suoritettavaa 25 opintopistettä, joka on vauvan hoidon ohella ihan kiitettävä määrä, mutta uskon suoriutuvani kouluhommista priorisoinnilla. Olen tarvittaessa järjestelmällinen ja tehokas, ja minulla on vuosien kokemus itsenäisestä opiskelusta niin lukiossa, edellisissä amk-opinnoissa kuin avoimessa yliopistossakin. Lisäksi mieheni tukee minua opinnoissa olemalla vauvan kanssa kotona lähiopetuspäivinäni ja tarjoamalla toisinaan hetken aikaa myös kotitehtäville.

Tuutor-opettajan kanssa palaveeratessa tulevaisuuden suunnitelmat selkenivät mukavasti. Tämän kevään jälkeen minulta puuttuu ainoastaan syventävä harjoittelu ja opinnäytetyö. Alustavasti olen kaavaillut harjoittelua ensi syksylle aikaisintaan lokakuun alusta alkaen, kun toivottavasti lapselle on jo saatu hoitopaikka. Harjoittelu kestänee muutaman kuukauden ja toivon sen johtavan työllistymiseen. Opparia voisin alkaa suunnitella vaikka heti, mutta ajatushautomoni huutaa melko tyhjänä. En jotenkin näe taloushallinnon alaa mielenkiintoisena opparin kannalta, sillä pidän lähinnä laadullisista tutkimuksista ja kirjoittamisesta. En niinkään määrällisistä tutkimuksista numeroineen ja käppyröineen. Niinpä luulen, ettei tässä keväällä edetä juurikaan opinnäytetyön osalta. Sen ehtii tehdä myöhemminkin, sillä opiskeluoikeuttahan minulla riittää vielä. Tuutor-opettajani oli kuitenkin sitä mieltä, että keväällä 2021 voisin vallan helposti napata paperit ulos koulusta ja siirtyä opiskelijasta työelämään.

Minulle alanvaihto tuo toivottavasti pysyvyyttä ja rauhoittaa pätkätöiden ja työttömyyden värittämää elämääni ehkä jopa vakituisen työn muodossa. Tässä elämäntilanteessa sitä kaipaa jotain mihin tukeutua ja säännöllistä palkkavirtaa tilille. Tuutorini suositteli minua hakemaan harjoittelupaikkaa sellaisilta toimijoilta, joiden palveluksessa voisin yhdistää myös aiempaa osaamistani yhteisöpedagogina. Myös sosiaali- ja terveysaloilla tarvitaan taloushallinnon osaamista. Toinen urasuunta voisi olla myös perinteinen tilitoimistotyö, johonm tradenomeja paljon palkkaillaan.

Ajatuksena on suorittaa tämän kevään opintorypäs aikataulussa. Kesällä aion mietiskellä opinnäytetyön aihetta ja harjoittelupaikkaa. Mieskin lomailee kesäaikana, joten varmasti aikaa kuluu myös rentoutuessa. Elokuussa otan yhteyttä potentiaalisiin harjoittelupaikkoihin ja toivon, että syyskuussa saamme tiedon lapsen päiväkotipaikasta, että olisin loka-marraskuussa valmis suorittamaan harjoittelun. Aikataulu tuntuu nyt varsin selkeältä, mutta saa nähdä mitä muuttujia matkaan vielä mahtuukaan.

Alle kuukausi

Otsikon mukaisesti laskettuun aikaan on enää alle kuukausi. Mihin ne viikot nyt sitten vierivätkään? Ensin tuntui ettei syksy koita koskaan ja nyt se on jo ihan lähellä.

Kesä on mennyt vaihtelevasti. Helpotusta toi miehen neljän viikon kesäloma, joka vetelee nyt viimeisiään. Huomenna mies palaa jo töihin ja jään taas yksin kotiin odottamaan vauvan syntymää. Tiistaille on sovittu synnytystapa-arvio, joka jännittää jo hiukan. Muutamia viikkoja sitten kävimme Helsingissä ultrassa ja silloin vauva vastasi viikkoja raskausdiabeteksestä huolimatta. Lisäksi hän oli oikein päin raivotarjonnassa, joten toivotaan, että sen suhteen ei ole tapahtunut muutoksia.

Pientä huolta aiheutti rapia viikko sitten Porissa lomamatkalla lapsivesitihutusepäily, joka osoittautui turhaksi huoleksi. Samalla kävin kuitenkin hetken käyrillä istuskelemassa, jossa huomattiin vauvan sykkeen olevan yli 200. Jonkinlainen huoli tuntuu varjostavan arkea koko ajan. Vaikka sykkeet laskivat normaalimmalle tasolle, ei poikkeavan korkeaan sykkeeseen saatu mitään selitystä. Huolta aiheuttaa se, etten tunne vauvan huonoa vointia, vaan sykepoikkeama paljastui vahingossa. Mistä tiedän, ettei syke huitele nytkin yli 200?

Lomamatkat on nyt kuitenkin lomailtu tältä kesältä ja huojentaa, ettei tarvinnut käydä vieraassa kaupungissa synnyttämään tai miettimään ambulanssikuljetuksia kotisairaalaan. Seuraava etappi on tosiaan tuo tiistain synnytystapa-arvio, jonka jälkeen tiedetään taas enemmän. Muuten odotan jo koulun alkua ja on jännä nähdä, olenko vielä ensimmäisenä lähiopetuskertana yhtenä kappaleena. 5.9. tosiaan startataan suuntautumisopinnot, joilla pyrin olemaan mukana kaikesta huolimatta. Lähiopetusta kertyy viitisen kertaa syksyllä, joista ainakin lokakuun alun kerta tulee jäämään väliin. Loput lähiopetukset täytyy koittaa saada järjestettyä niin, että mies jää töistä kotiin ja minä pääsen käymään koulussa.

Omat mietinnät synnytyksen ja vauvan voinnin lisäksi suuntautuvat lähinnä imetykseen liittyviin seikkoihin. Tavoitteena on täysimetys ja koulupäiville pumpattu maito kotiin (tai ääritapauksessa vauva mukaan kouluun). Onnistuminen riippuu niin monesta asiasta, että asia selviää vasta synnytyksen jälkeen, vaikka tässä kuinka perehtyisi ja suunnittelisi.

Vaikka postaus kuulostaa siltä, että pyörittelen täällä 24/7 kauhuskenaarioita ja suunnittelen kaikkea etukäteen, mahtuu elämään myös paljon muuta. Olen saanut levätä, syönyt hyvin, tehnyt omia juttuja kuten lukenut ja tehnyt kalenteriplannerointia. Parisuhde voi hyvin ja lomalla ehdittiin viettää paljon aikaa yhdessä. Äiti ja sisko vierailivat juuri meillä Turussa tämän viikonlopun ja vaivoista huolimatta olen pysynyt melko toimintakykyisenä. Nyt vain odotellaan; H-hetki voi olla milloin tahansa.

Suuria muutoksia

Jotta elämä ei olisi tässä kaiken keskellä liian seesteistä, tuli eteeni suuri päätös tässä männäviikolla: Lopetin työni ja siirryin täysipäiväiseksi opiskelijaksi!

Tämä vaatii ehkä hiukan taustojen avaamista, sillä saattaa kuulostaa siltä, ettei koko hommassa ole sitten mitään järkeä.

Olen jo jonkin aikaa ollut tympääntynyt työhöni. YT-neuvottelut, uusi sisätyömalli, vaihtuva ja liian vähäinen työvoima… Kaikenlainen yleinen puljaaminen ja tunne siitä, että en voi hoitaa työtäni parhaalla mahdollisella tavalla ovat aiheuttaneet suurta stressiä ja lisäksi saaneet aikaan sen, että jokainen työaamu on enemmän ja vähemmän hampaidenkiristelyä ja kiukuttelua.

Tuntimääräni väheni omasta pyynnöstäni viime syksynä, jotta pystyin panostamaan myös opintoihini. Alkuvuodesta sairastin paljon ja sairauslomani aikana työviikkoni muuttui kolmipäiväiseksi. Tämä tarkoitti pidempiä työpäiviä, harventuneita ylitöitä ja entisestään kutistuvaa palkkaa. Kun sain tietää raskaudestani, jouduin olemaan sairauslomalla kaksi viikkoa pahoinvoinnin takia. Tänä aikana koin painostusta töihinpaluuseen, vaikka en kokenut olevani fyysisesti vielä tarpeeksi hyvässä kunnossa. Palasin kuitenkin töihin ja minulle pidettiin keskustelu siitä, mihin tällainen valtava poissaolojen määrä tulisi johtamaan. Työsopimukseni muuttuivat viikon kestäviksi, eli sain kerralla kolmen työpäivän sopimuksen. Aloin salaa jopa toivoa, että YT-neuvottelut heittäisivät minut pihalle.

Homma kuitenkin tasaantui ja kaikkeen tottui pikku hiljaa viikkojen edetessä. Työilmapiiri oli tosin melko kireä, kun kaikki pelkäsivät töidensä puolesta ja osa jo saikin töitä muualta. Pahoinvointi väheni, mutta aloin pyörtyilemään töissä aamuisin ja raskaita laatikoita nostaessa tunsin kovaa kipua vatsassa. Minultahan oli jo heti raskauden ensimetreillä vähennetty eniten kuormittava työtehtävä pois, mutta jo kevyemmätkin taakat saivat aikaan pelkoa ja kipua.

Tällä viikolla minulla oli neuvola, jossa otin puheeksi vatsakivut, pyörtyilyn ja henkisenkin kuormituksen. Neuvolassa oli jo edellisellä tapaamisella pohdittu sitä, kuinka jaksaisin yhdistää työn, opiskelun ja raskauden, mutta silloin asia jäi vielä vaiheeseen. Tällä kertaa neuvolassa otettiin kantaa vatsakipuihin ja todettiin, että kroppa koittaa viestiä niillä kivuilla jotakin. Toki erilaiset kivut myös kuuluvat raskausaikaan, mutta kivun ei pitäisi ilmetä aina tietyssä tilanteessa kuten minulla juuri nostoissa.

Neuvolassa minua pyydettiin todella harkitsemaan sitä, haluanko jatkaa työssäni. Onko työni sen väärti, että riski esimerkiksi keskenmenolle tai myöhemmin ennenaikaiselle synnytykselle kasvaa. Myös psyykkeeni kuormitus ja stressi siirtyisivät ennen pitkää myös kasvavan vauvan ongelmiksi.

Päätös oli lopulta helppo. En ole valmis riskeeraamaan mitään. Mieheni tuki on sataprosenttinen, eikä taloutemme kaadu tähän n. 600€ kuukausitappioon, jota palkkatyön jättäminen ja opintotukeen siirtyminen nyt väistämättä aiheuttavat. Keskityn nyt täysillä opintoihin, kotiin, parisuhteeseen ja omaan jaksamiseeni. Pyrin hoitamaan viimein ne asiat, joihin ei ole tuntunut olevan aikaa ja voimavaroja. Toivon, että vauva kestää matkassa mukana loppuun asti ja että pääsen aloittamaan loppukesästä äitiysloman.

Tilanne ei edennyt totaaliseen vuodelepoon tai elämäni suurempaan rajoittamiseen, vaan minun tulee edetä päivä kerrallaan ja kuulostella omia tuntemuksiani. Oloni on ennen kaikkea helpottunut, mutta tulevaisuus toki arveluttaa. Aika näyttää miten tilanne tästä etenee.

Kahdet pikkujoulut

Liekkö ensimmäinen vuosi miun elämässä, jolloin ennen joulua on KAHDET pikkujoulut. Kahdet pikkujoulut, joihin molempiin miut oli kutsuttu! Toiset oli työporukan ja toiset opiskeluporukan ja molemmissa oli aivan saakelin kivaa.

Työporukalla käytiin syömässä Turussa ravintola Pippurimyllyssä. Vetästiin siellä oikein kunnon pihvit ja jälkkärit päälle. Tuli samalla tutustuttua työkavereihin vähän enemmän, vaikka toki vuoden jo olen talossa ollut. Mukaan mahtui muutama loistava jutunkertoja, joten hiljaisia hetkiä ei juurikaan ollut. 

Loppujen lopuksi ravintolasta ilmoitettiin, että pöytämme siirtyy seuraavalle seurueelle, että olisi aika maksella (ja suksia hiiteen sieltä räkättämästä). Siirryimme alakertaan jatkoille. Kotiin lähdettiin sulassa sovussa kymmenen jälkeen koko porukka. 

Luokan pikkujoulut olivat Turussa ravintola Storagessa, jossa söimme pitkän kaavan mukaan viiden ruokalajin menun. Kelvollisen ruuan lisäksi seura oli varsin mukiinmenevää. Taas oppi uusia asioita opiskelutovereista, lähinnä niistä, joiden kanssa sattui samaan pöytänurkkaukseen. Monimuoto-opintojen ehdoton miinus on se, ettei porukalla oikein ole mahdollisuutta hitsautua yhteen, kun tapaamisia on vain muutamia. Some ja tällaiset iltariennot auttavat paikkaamaan tuota aukkoa. Seuraavana suunnitteilla onkin jo jos jonkinlaisia tupareita, talkoita ja lähiöpubikierroksia.

Kaiken kaikkiaan sitä tulisi olla onnellinen, että on saanut elämäänsä taas roppakaupalla uusia ihania ja aitoja ihmisiä, joiden kanssa saa arkeaan jakaa niin töissä kuin opiskelurintamallakin. Kenenkään ei tulisi olla yksin.

Kun yhdistää työn ja opiskelun

Muutamalla muullakin on saattanut käydä mielessä työn ja opiskelun yhdistäminen. Tiedän useamman alanvaihtajan jo täältä blogimaailmastakin. Ajatus siitä, että voi opiskelun ohessa tienata oman elantonsa ja unohtaa opintotuella kitkuttelun on houkuttava ja johti siihen, että itsekin päätin hakea viime keväänä ammattikorkeakouluun. 

Nyt takana alkaa olla ensimmäinen lukukausi. Voin lämpimästi suositella unohtamaan haaveet työn ja koulun yhdistämisestä! No ei vaan. Tässä yhdistelmässä on monia hyviä puolia. 

Kun yhdistää työn ja opiskelun:

• Ei ole enää vapaa-ajanvietto-ongelmia. Ei ole vapaa-aikaakaan
• Ei ole aikaa riidellä kumppanin kanssa
• Voi vedota kiireeseen ihan kaikissa tilanteissa. Samalla välttää illanistujaiset yms. turhuudet
• Voi lykätä hammaslääkäriaikaa tai luomenpoistoa ikuisuuden, koska on aamu kuudesta alkaen töissä ja iltapäivät ja illat ”koulussa”
• Ei ole aikaa tuhlata, ellei satu hurahtamaan nettishoppailuun. Kivijalkakauppoihin ei ehdi. 
• Ei ole joulustressiä, kun niitä kolmea pyhäpäivää odottaa lähinnä kuin kuuta nousevaa jo ihan vaan nukkumisen kannalta
• Ei juurikaan vaikeuksia nukahtaa; väsymystä riittää
• Huomaa olevansa työpaikalla korvaamaton ja tärkeä, koska kaikki surkuttelevat jatkuvia koulupäiväpoissaoloja
• Voi kohtuullisella omatunnolla syödä kaikkea moskaa, koska ei ehdi kokata. Kotiinkuljetuksella tuotava pizza on jees, koska ei ehdi kauppaan

sdr

Kun tulot puolittuvat – puhetta rahasta

Tänään on vuorossa hiukan puhetta rahasta, joka valitettavasti on vieläkin liian suuri tabu yhteiskunnassa. Olen aina puhunut avoimesti siitä, miten paljon saan palkkaa, paljonko kulutan ja paljonko saan säästettyä. Tilanteeni muuttui alkusyksystä jälleen, kun aloitin päätoimisena opiskelijana monimuotokoulutuksessa AMK:ssa. Jotta minulla olisi aikaa opiskella päiväopiskelijoiden tahtiin ja valmistua tavoiteajassa tai nopeamminkin, täytyi minun pudottaa työtunteja aika reippaalla kädellä. Niinpä teen enää 20 tuntista työviikkoa.

Käytännössä homma toimii niin, että teen töitä neljänä päivänä viikossa. Tunnit jakautuvat näille neljälle päivälle hiukan epätasaisesti, sillä tarve töissä on toisina päivinä suurempi kuin toisina. Jokainen työpäiväni alkaa kuitenkin klo 6.15. Lopettelen työpäiväni kello kymmenen ja yhden välillä, paitsi jos joudun jäämään ylitöihin. Palkkaa tästä 20h/vk+lisätyöt kertyy n. 1000€/kk. Tämän lisäksi saan kuukausittaista avustusta vanhemmiltani n. 200€/kk. Tämä on jäänne opiskeluajoilta. Sain päätöksen siitä, että olen oikeutettu opintotukeen, mutta tämän vuoden tienestini ovat liian korkeat, jotta voisin vielä nostaa sitä. Minulla on myös oikeus nostaa opintolainaa, mutten ole siihen vielä tarttunut.

Menopuolella sitten puolestaan onkin näitä ihan perus juttuja. Keväällä ostettu talo ja sen mukanaan tuoma asuntolaina, ovat suurimpia menoeriä. Lisäksi minulla on hiukan jäljellä vanhan autolainan lyhennystä. Vanhan opintolainan olen onneksi maksanut jo pois. Kuukausittaisia kuluja ovat vakuutusmaksut, kotiin liittyvät maksut, kuten sähkö, vakuutus, lämmitysöljy, jätehuolto, vesimaksut ym. Näitä olemme mieheni kanssa jakaneet. Lisäksi meillä molemmilla on autot, sillä työmatkamme ovat pitkiä. Auto tuo roimasti kuluja, mutta helpottaa arkea.

Perusasioihin menee rahaa: ruokaan, lääkkeisiin, lemmikkeihin, vaatteisiin, hygieniaan. Meillä on myös tv-palveluja, nopea nettiliittymä, puhelimet, muutamia lehtitilauksia yms. On asioita joista ei tingitä, kuten nopea netti, joka on edellytys sille, että pystyn suorittamaan opintoni kotoa käsin.

Kun minulla oli vielä täysipäiväinen työ rahaa kului paljon reissaamiseen, ravintoloihin ja kahviloihin, vaatteisiin, sisustukseen, kosmetiikkaan, elokuvalippuihin, kirjoihin… Nyt kun tuloni puolittuivat, on aika ottaa itseä niskasta kiinni ja ryhtyä karsimaan menoja. Ensimmäisenä lähti valtaosa lehtitilauksista, jokavuotinen talviurheilukanavapaketti, kuntosalijäsenyys ja nettishoppailu. Seuraavaksi aion tarttua aihepiireihin ruoka ja vaatteet.

Tietynlainen nuukailu on ihan mukavaa vaihtelua, kun kyseessä on toivottavasti väliaikainen tilanne. Lisäksi enne kärsi minkään asian puutteesta, eli ei tarvitse asua sillan alla ja syödä roskiksista. Plussana toki vielä se, että miehellä on vakityö ja kohtalaisen hyvät tulot, joten voin vipata häneltä, jos hätä iskee. Meillä molemmilla on omat rahat, muttemme laske tarkalleen mitä kukakin maksaa. Vakaa tarkoitukseni on karsia kulujani niin, että pärjään omilla tuloillani myös tämän opiskeluajan. Kulutuksessani on sen verran ilmaa, että aika paljon saa karsittua kohtalaisen pienellä vaivalla. Ongelmaksi ovat muodostuneet budjettini mukaan aivan viime metrit. Kuinka saada tilanne noin -100€/kk vähintään plusmiinus nollaan. En aio karsia rahastosijoituksistani, joka toki olisi helppo tie saada tulos plussalle, vaan tingin muista asioista.

Tällaisten asioiden parissa täällä kamppaillaan. Muilla menossa nuukailuvaiheita tai halu karsia kulutuksesta?

 

Resupekasta bisnesnaiseksi

Kun ihminen on vuosia pukeutunut revittyihin farkkuihin, nahkatakkeihin, huppareihin, käppiin, kollarihousuihin, printti- ja tekstipaitoihin sekä kämäisiin työvaatteisiin, muodostuu ongelma siinä vaiheessa, kun tajuaa alkaneensa opiskella uutta alaa, jossa jonkinasteinen tyylikkyys olisi suotavaa.

Ensimmäinen lähiopetuskerta toi mukanaan vaatekriisin, jota lähdin ratkaisemaan tyköistuvilla farkuilla, paremman väen t-paidalla (pitkiä, kukkakuvioita, satiinia…) ja neuletakilla, joka korvaa kauhtuneet bändihupparit aika kivasti olematta kuitenkaan vielä jakkutakki.

Hiukset tuli kammata hiukan tarkemmin, ei vain suurpiirteisesti. Laitoin ekaa kertaa vuoteen korvakorut ja rannekorun sekä vaihdoin kuluneet Adidaksen Superstar-kengät viininpunaisiin tennareihin. Ostetuksi tulivat myös ruskeat nilkkurit, jotka näyttivät jo vähän bisneskengiltä.

Satunnaisesti tällainen minulle normaalista poikkeava pynttäytyminen on ihan hauskaa, mutta en ole vielä sisäistänyt täysin sitä, että mikäli aion alan hommiin suunnata, tulee minun laittautua joka päivä. Vaatteiden, hiusten ja korujen lisäksi tässä on alettava opetella meikkaamista, sillä tähän päivään mennessä nekin kokeilut ovat auttamatta liian vähäisiä. Etenkään kestävän meikkipohjan teosta ei ole pienintäkään havaintoa.

Onneksi koulussa ei vielä olla niin tarkkoja ulkonäköseikkojen suhteen, mutta asiakkaille haluan kyllä antaa itsestäni siistin ja asiallisen vaikutelman. Vielä on aikaa oppia ja opetella uutta tälläkin saralla.