Kolme eri ajankohtaa kotona

Kun korona nyt on teljennyt meidät enemmän ja vähemmän koteihimme tulin ajatelleeksi, että viikon päästä olen ollut vuoden ns. kotona. Lopetin tuolloin päivätyöni raskausvaivojen vuoksi. Verrataanpa nyt kotonaoloa raskausaikana, lapsen saatuani ja nyt korona-aikana.

Raskausaika

Jäin kotiin huhtikuun alussa käytyäni neuvolassa keskustelua omasta jaksamisestani, alati lisääntyvistä supistuksista ja vaivoista. Määräaikaiset pätkätyöni takasivat sen, että minulla ei ollut irtisanomisaikaa vaan päätöksen tehtyäni työskentelin silloisen kolmen päivän määräaikaisen sopimukseni loppuun. Iso taakka putosi sydämeltä, kun sain jäädä kotiin joka aamuisen töihinmenon sijaan. Olin jo aiemmin oksennellut ja pyörtyillyt töissä ja valvotut yöt saivat aikaan sen, ettei aamu neljältä herääminen todellakaan ollut mitään herkkua. Olin tuolloin neljännellä kuulla raskaana.

Kotona oli mukavaa, kun sai aamulla nukkua pitkään ja kiriä yöllisten valvomisten jättämää univelkaa. Ei tarvinnut pelätä, että rehkiminen käynnistäisi synnytyksen etukäteen. Tosin kaikenlaisia pelkoja sitä silti mahtui mukaan niihin kuukausiin, jotka olin töistä pois ennen synnytystä. Sairaalassa käytiin lapsivesivuotoepäilyjen vuoksi useampaan kertaan. Kesä tuli ja tylsyys samalla. Odottelin vain miestä kotiin töistä, jotta pääsimme nauttimaan kesästä kaupungilla, ravintoloissa ja kahviloissa. Puudutti, aika ei kulunut ja ajattelin, että onneksi pian saan vauvan, että on edes jotain tekemistä. Kuinka hölmö sitä voi ihminen ollakaan.

Synnytyksen jälkeen

Traumat jättivät jälkensä ja masennus iski. Yhtäkkiä en saanut hetken rauhaa. Vauva ei todellakaan ollut sellainen 20h vuorokaudessa nukkuva tuoksunyytti, kuten minulle oli aina uskoteltu. Vauva itki jatkuvasti, enkä osannut sitä hiljentää. Myöhemmin selvisi, että kyseessä oli vatsavaivojen aiheuttamaa koliikkia. Kannoin itkevää vauvaa illat ja yökaudet, aamulla olin jo kuuden aikaa työntämässä vauvaa vaunuissa ulkona, jotta saisin edes hetken olla hiljaisuudessa. Se kulttuurishokki, jonka koin oli aivan valtava. Oma toipilasaika meni aivan sumussa. Mies palasi jo töihin ja jäin yksin. Kaipasin kesää ja mietin miksi helvetissä olin ikinä valittanut siitä vapaudesta, jota raskausaikaina koin. Kaipasin omaa aikaa, omia puuhia, vapautta ja kaupungilla päämäärätöntä pyörimistä.

Joulun jälkeen alkoi kuitenkin todella helpottaa. Vauva oppi uusia asioita, alkoi nukkua paremmin ja viihtyi jopa hetken itsekseen. Vauva nauroi ja siihen sai kontaktia. Synnytyksen jälkeen aloittamamme vauvakerho alkoi kantaa tulosta. Sain ystäviä, vertaistukea ja päiviin sisältöä. Aloitimme muskarin ja vauvatreffailun, pyörimme kaupoilla ja ostoskeskuksissa. Kävimme vauvan kanssa ravintoloissa ja nautimme olostamme. Elämässä oli rytmiä.

Korona-aika

Rytmi muuttui kuin taika-iskusta, kun korona sulki meidät kotiin. Vauvakerhot, muskarit, kotona käyvät tukipalvelut, kaveritreffit peruttiin. Kauppoihin ja kahviloihin ei saanutkaan mennä. Tajusin taas kaipaavani edellistä vaihetta (saati sitä raskausaikaa). Kuinka kiva olikaan nähdä kavereita ja käydä yhdessä puuhailemassa. Kuinka paljon iloa saimmekaan kun kävimme seurakunnan kerhoissa ja muskareissa saati kun perheneuvonta tai pikkuhelppi kävi meillä auttamassa. Kuinka yksin yhtäkkiä taas olimmekaan. Vaunulenkkejä ei sentään ole kielletty ja säät ovat onneksi suosineet.

Vauva nukkuu nyt paremmin kuin ennen. Yöllä ei välttämättä herätä kertaakaan ja päivällä päiväuniin on alkanut tulla ruokailujen mukanaan tuomaa rytmiä. Saan hetken jopa levähtää päivisin, mikäli vauva nukkuu. Yritän pitää ihmisiin yhteyttä kännykän ja tietokoneen välityksellä, mutta ei se oikein ole sama asia. Huomaan, että vauva kaipaisi jo vaihtelua, sillä hän kummallista kyllä todella viihtyi, kun sai nähdä muita ihmisiä, ottaa mallia toisista vauvoista ja katsella uusia juttuja kaupoilla kierrellessä.

Kaiken kaikkiaan olen haikaillut aina jotain muuta kuin sitä meneillään olevaa vaihetta. En ole osannut olla ja elää hetkessä, nauttia siitä mitä on. En ole arvostanut tarpeeksi sitä ajatusta, että oikeasti voin nähdä minulle tärkeitä ihmisiä, harrastaa ja liikkua missä haluan. Nyt mietin kauhulla kesää, jolle olimme jo tehneet lukuisia reissusuunnitelmia. Oli tarkoitus matkustaa, käydä ravintoloissa ja kahviloissa, lomailla oikein kunnolla perheenä. Nyt ei ole tietoa miten pahaksi tämä koronatilanne vielä meneekään. Milloin tulee ulkonaliikkumiskielto? Kuinka monet ihanat ravintolat ja kahvilat kestävät ylipäätään menemättä konkurssiin tässä tilanteessa? Vietetäänkö koko kesä neljän seinän sisällä? Vietetäänkö seuraava talvikin?

Revennyt sektiohaava

Jotta kaikki saataisiin mahdollisimman hankalaksi, repesi sektiohaava. Maanantaina kävin ottamassa hakaset pois avoneuvolassa. Olin huolissani haavan kiinnipysymisestä, sillä mielessä kummitteli vielä vajaa vuosi sitten luomen poistossa syntyneen haavan repsahtaminen. Kuulemma sektiohaava näytti kuitenkin hyvältä; ei ollut tulehtunut ja oli kiinnittynytkin ihan hyvin.

Kotona menin päiväunille ja herättyäni haava oli alkanut irvistää parista kohtaa. Soitin synnärille, josta käskettiin näytille. Kävin makoilemassa tarkkailuhuoneessa, minulta otettiin labroja ja lääkäri tutki haavan. Tulehdukseen viittaavia piirteitä ei ollut, joten kotiin vain. Nostelua ja äkkinäisiä liikkeitä suositeltiin välttämään.

Tiistaina otin kotona rauhallisesti. Kuitenkin illalla noustessani sohvalta tunsin kovan vihlaisun mahassa. Samalla verta alkoi valua pitkin lattiaa. Haava oli ratkennut. Hälyytin miehen yläkerrasta ottamaan vauvan sylistäni ja menin kylppäriin painamaan haavaa talouspaperilla. Verta tuli aika reippaasti. Soitin taas synnärille. Siellä pohdittiin tarvitseeko haavaa tulla näyttämään. Mieheni katsoi haavaa ja totesi sen olevan kauhea, syvä ja pitkä. Minua pyydettiin tulemaan sairaalaan näytille. Ei auttanut kuin pakata vauva autoon ja mies lähti kuskaamaan minua tyksiin. En uskaltanut ajaa itse, kun pelkäsin pyörtyväni rattiin.

Sairaalassa pääsin heti lääkärin luo. Hän katsoi haavaa, totesi sen revenneeksi 5 cm matkalta, mutta haava ei kuulemma ollut pahan näköinen tai kovin syvä. Alemmat leikkauskerrokset olivat pysyneet kiinni. Haavaa puhdistettiin ja siihen laitettiin Sorbactia ja haavataitos. Olin varautunut olemaan sairaalassa pidempään, mutta koko homma oli hetkessä ohi ja soittelin miehen kotimatkalta takaisin sairaalalle napaamaan minut kyytiin. Ohjeiksi sain suihkutella seuraavana päivänä haavaa ja itse vaihtaa Sorbactin ja taitokset. En pitänyt ajatuksesta, sillä haava on kohdassa, johon en näe (hiukan roikkuvan mahan alla) enkä luottanut lainkaan siihen, että saisin taitokset sun muut itse oikein paikoilleen.

Pääsin kuitenkin keskiviikkona haavahoitajalle, joka putsasi haavan ja vaihtoi haavataitokset. Terveyskeskuksen lääkäri tuli vilkaisemaan haavaani ja päätti lähettää minut kuitenkin sairaalan päivystykseen näyttämään haavaa, josko siihen olisi mahdollista laittaa tukiompeleita. Olin hämmästynyt, sillä kuvittelin, ettei haavaa voisi ommella avaamatta haavapintoja uudelleen, enkä oikein olisi halunnut lähteä jonottelemaan päivystykseen. Ajoin kuitenkin sinne suoraan haavahoidosta.

Päivystyksessä ihmettelivät, miksi minut oli lähetetty sinne, sillä hoitovastuu oli leikkaavalla taholla, eli synnytyspolilla, jossa olin edellisenä päivänä jo käynyt saamassa hoito-ohjeet ja arvion haavan tilasta. Synnärillä oli todettu, ettei haavaa voida ommella, joten miksi terveyskeskuslääkäri nyt kuvitteli, että haavalle voisikin tehdä jotain? Haavataitokset kuitenkin avattiin päivystyksessä ja sitä kävivät hoitajan lisäksi katsomassa haavahoitaja ja lääkäri. Molemmat olivat sitä mieltä, ettei mitään kannata/voida tehdä. Aivan turha käynti siis! Tosin haavahoitaja kysyi voisiko kuvata haavaani ja käyttää sitä haavakoulutusmateriaalina. Suostuin, joten haavastani oli ainakin jollekin hyötyä. Hoitaja laittoi uudet Sorbactit ja haavataitokset kuvaten samalla työvaiheita kännykällä. Sain kiellon kastella sidoksia ja suositeltiin, etten menisi suihkuun, sillä minun olisi tässä tapauksessa otettava pois sidokset ja osattava laittaa vastaavat tilalle. Suihkukiellon lisäksi sain käskyn olla nostelematta mitään (edes vauvaa) ja minkäänlaista ponnistelua ei saisi harrastaa.

Huomisele on varattu haavahoitoon aika. Täytyy selvitellä miten jatkossa hoidan peseytymistä, koska jossain vaiheessa sekin vain on tehtävä. Todennäköisesti joudun miehen avustuksella purkamaan sidokset ja laittamaan uudet. Tänään olisi ollut koulua, mutta se jäi väliin. Huomenna olisi tarkoitus haavahoidon jälkeen käydä pari tuntia opiskelemassa, toivottavasti onnistuu. Huomenna saapuvat viikonloppuavuksi myös vanhempani ja siskoni. Harmittaa, että he asuvat niin kaukana ja meillä ei ole lähellä tukiverkostoa. Juuri tällaisissa tilanteissa se olisi tarpeen. Mies hoitaa nyt vauvaa valvoen päivien lisäksi myös yösyötöt. Kovin on ollut raskasta molemmille: minusta ei ole minkään tekijäksi ja mies kuormittuu. En tajua miten pärjäämme, kun mies palaa töihin ensi viikon jälkeen ja itse olen vielä toipilas.

Laskettu aika tuli ja meni

Eilen sunnuntaina oli se surullisen kuuluisa laskettu aika, joka toisinaan tuntuu vähän samalta kuin elintarvikkeiden parasta ennen päiväys. Mieli on ollut sekaisin ja maassakin, enkä oikein ole osannut käsitellä näitä raskauden viimeisiä viikkoja.

Jokaista liikettä, kipua, olotilanmuutosta ja tuntemusta kyttää sillä silmällä, että joko synnytys viimein käynnistyisi. Pelko käynnistyksestä ahdistaa, mutta samanaikaisesti ahdistun myös vauvan koosta ja siitä, että täällä yliaikaiskontrolli on vasta rv. 42+5.

Olen normaalisti mielestäni aika vähän hormoonihuuruinen ja itkuinen ylipäätään, mutta nyt on uitu muutamana päivänä/yönä aika syvissä vesissä. Pelko siitä, että jotain menee pieleen loppumetreillä on todennäköisesti aiheeton, mutta silti musertava.

Tänään neuvolassa olo oli kuitenkin melko luottavainen ja viikon päähän varattiin taas uusi neuvola-aika. Silloin saan lähetteen kontrolliin, jonka voin sitten itse varata tyksistä. Ensin olin ajatellut pyytää aikaisempaa kontrollia henkiseen jaksamiseeni vedoten, mutta en sitten tehnytkään niin. Käynnistys on kuitenkin aina riski ja koska viikot ovat vielä hyvät täytyy vain yrittää jaksaa henkisesti ja fyysisesti.

Jossain määrin osansa asiaan varmasti tekee myös tukiverkon puuttuminen. Mies on paljon töissä, nytkin koko viikonlopun ylimääräistä, ja ketään muuta ei täällä oikeastaan ole. Ihmisiä on puhelimien päässä, mutta monella on niin paljon omiakin huolia, etten koe luontevaksi ottaa yhteyttä. Sukulaiset tuntuvat välillä jo aika kypsyneiltä koko raskauteen.

Minun oli alunperin tarkoitus vähentää paniikkihäiriölääkitystä vielä ennen synnytystä, mutta nyt sen ei katsota olevan järkevää saati turvallista. Kohtauksia on alkanut taas tulla, vaikka ne ovat lähes koko raskauden pysyneet poissa. Ruokavalio on alkanut lipsua loppumetreillä, eikä sokerien mittaaminen voisi vähempää kiinnostaa. Lisäksi nukun ehkä noin joka kolmantena yönä. Onneksi olen kuitenkin ollut pirteämpi heikoista yöunista huolimatta.

Yhteenvetona: täällä siis odotellaan jo malttamattomana h-hetkeä, vaikka toki ensisynnyttäjänä pelottaa ja jännittää kaikki uusi; synnytyksen sujuminen ja vauvan kanssa arjen jakaminen. Myös mies on alkanut pikku hiljaa olla sitä mieltä, että vauva saisi jo syntyä.

Ensimmäiset pistot

Kerroin aikaisemmin, kuinka olin saanut raskausdiabetesdiagnoosin sokerirasitusarvojen perusteella. Tänään koitti se päivä, kun pääsin neuvolaan juttelemaan asiasta ja saamaan tarvittavat laitteet ja ohjeistukset.

Minulla ylittyi siis sokerirasituksen jälkeinen kahden tunnin päästä mitattava arvo, eli elimistöni ei ehtinyt laskea sokeriliuoksesta saatua sokeripiikkiä kahdessa tunnissa vaaditulle tasolle. Tämä arvon ylitys ei ollut kiinni omista valinnoistani esim. edellisen päivän syömisistä. Kohonnut riski raskausdiabetekseen minulla toki oli ylipainon takia, joka on syntynyt omien valintojeni vuoksi.

Pelkäsin etukäteen kotiseurantamittauksia aivan järjettömästi, sillä minulla on kova neulakammo ja taipumus pyörtyillä spontaanisti jo aivan perus verikokeissa. Nyt ajatus siitä, että minun itse täytyy kyetä tuo toimenpide suorittamaan oli pelottava. Sain pikaopastuksen laittaan käytöstä neuvolassa ja neuvolatyöntekijä laittoikin minut heti kokeilemaan itseni pistämistä. Kehotus tuli täysin puun takaa, mutta en kehdannut olla testaamatta, vaan rohkaisin mieleni ja hoidin homman. Uskon, että tämä onnistunut suoritus sai aikaan sen, ettei yksin kotona seuraava pisto jännittänytkään enää niin kovasti.

Mittasin siis neuvolassa testikerran ja kotona lounaan jälkeisen arvon. Lounaan jälkeen arvo oli 6,1mmol. Mittaan joka toinen päivä, 4 kertaa päivässä: aamupaaston herättyäni ja 1h aamupalan, lounaan ja päivällisen jälkeen. Aamupaaston tulee olla alle 5,5mmol ja aterian jälkeinen arvo alle 7,8mmol. Lounaan jälkeinen kotimittaus meni siis arvon puolesta oikein kivasti ja neuvolassa 1,5h jättiaamiaisen jälkeen tehty yllätystestikertakin näytti 6,1mmol.

Sain neuvolasta kotiin laitteiden lisäksi tietoa raskausdiabeteksen vaikutuksesta sekä ravinto-ohjeita. Yleisesti neuvolassa sovittiin, että vähennän selkeitä sokerinlähteitä eli ns. herkkuja ja jossain määrin piilosokereita. Ärtynyt suolistoni (IBS) tuo osaltaan haastetta ruokavalioon, sillä esimerkiksi monet sokeriarvojen kannalta hyvät kasvikset ja hedelmät eivät sovi vatsalleni ja suolistolleni. Neuvolassa kuitenkin ohjeistettiin syömään ensisijaisesti sen mukaan mitä suolisto kestää.

Olin etukäteen lukenut keskustelupalstoja, jossa puitiin mm. sokerinmittaus välineistön epätarkkuutta ja eri neuvoloiden käytäntöjä mahdollisten sokeriarvojen ylitysten suhteen. Ainakin täällä laitteisto on tänä vuonna uudistettu ja vanhoja laitteita tarkempi. Entisissä laitteissa heitto oli 15% luokkaa, mutta tässä uudessa sen pitäsi olla n. 8-9%. Lisäksi neuvolassa oltiin kanssani samoilla linjoilla siitä, että nyt alussa testailen erilaisia ruoka-aineita, että näen nostaako joku arvoja liikaa. Ei ole tarkoituksen mukaista rangaista ensimmäisistä ylityksistä heti tablettilääkehoidolla tai insuliinilla, vaan totuttautua pikku hiljaa siihen, miten oma keho toimii.

Tämä mittausprojekti jatkuu synnytykseen asti. Mikäli arvot pysyvät hyvinä, voidaan mittauskertoja karsia tai vastaavasti lisätä, mikäli ylityksiä tulee paljon. Vauvan painoarvion saamiseksi loppuraskaudesta ultrataan vielä ylimääräinen kerta.

Homma vaikuttaa kaiken kaikkiaan nyt aika simppeliltä. Herkutteluunkin annettiin lupa kohtuuden rajoissa, joten juhannuskaan ei mennyt kerta laakista pilalle. Mikäli koko ajan lisääntyvät kivut sallivat, niin loppuviikosta suunnataan itään mökkeilemään hyvillä fiiliksillä.

Sokerirasituksesta ja radista

Kävin eilen kauhun saattelemana sokerirasituksessa. Pelkäsin aivan tolkuttomasti etukäteen sitä pahoinvointia ja ajatusta siitä, että koitan kaksi tuntia pitää sen tyhjään vatsaan juodun sokerilitkun sisälläni jossain kuumassa odotusaulassa. Hommaa ei helpota sekään, ettei minulta saa otettua verikokeita enää nykyään muuten kuin makuuasennossa pyörtyilyn vuoksi. Olen oikea maanantaikappale.

Varasin mukaan hyvän kirjan ja ajattelin, että nyt vaan sinnitellään. Sain kinuttua itselleni makuupaikan ja ehdottivat vielä päivystyspuolelta omaa huonetta, jossa saisin makoilla rasituksen ajan, ellei akuutimpia potilaita tulisi. Tämä sopikin hyvin. Paastoverikokeen jälkeen join kylmän vadelman makuisen juoman ja jäin odottelemaan tunnin kohdalla otettavia verikokeita.

Olo alkoi heikentyä heti juoman jälkeen, mutta makuullaan olo toi helpotusta. Puolen tunnin päästä tiesin jo, että hyvin tulee menemään, sillä olo lähti helpottumaan. Tunnin ja kahden tunnin päästä otettavat kokeet menivät hyvin, vaikka kaikki otettiin samasta kohtaa vasemmasta kyynärtaipeesta, mikä hiukan teki kipeää. Ei kuitenkaan ollut mitään pyörrytystuntemuksia vaikka takana oli pitkä paasto.

Pääsin lähtemään kotiin ja syömään kunnolla. Hyvä mieli jäi pelosta huolimatta, ainostaan tulevat tulokset jäivät jännittämään. Olen luonut itselleni toisen kauhun kotona tehtävistä sokerimittauksista mahdollisen raskausdiabeteksen tarkkailussa. En kestä neuloja, enkä itseni pistämistä. Tiedän toki millaiset välineet kyseisessä toimenpiteessä ovat käytössä, että ei sitä nyt millään jättineulalla lähdetä sohimaan, mutta silti ajatus tuntuu pelottavalta.

Tänään soittelin sitten neuvolasta tuloksia. Paastoarvo oli 4,7 ja tunnin arvo 9,5. Huokaisin jo helpotuksesta kunnes sain kuulla, että omituista kyllä kahden tunnin arvo ylittyi 0,1 millimoolilla. NOLLALLA PILKKU YHDELLÄ! Siitä rapsahti sitten raskausdiabetesdiagnoosi ja neuvolaan aika, jotta minulle voidaan antaa kotimittausvälineet. Olin jo niin iloinen kuullessani, että paastoarvo oli noinkin hyvä, koska moni narahtaa siitä.

Teki mieli huutaa, sillä painajaismainen kotimittaus on nyt edessä. Asiaan varmasti tottuu, mutta ekat kerrat tulevat nostamaan palan kurkkuun. Onneksi ylitys oli noinkin pieni, joten voi olla, että kotimittailussa arvot pysyvät ruodussa. Silti jokin minussa huutaa, että olisi nyt ylittynyt kunnolla sitten s*tna.

Minulla ei ole raskausdiabeteksesta mitään käsitystä. En siis tiedä miten voin syömisilläni vaikuttaa juuri kahden tunnin arvoon. Ymmärrän toki sen, että sokerin vaikutus ei ole laskenut toivotulla tavalla tunnista kahteen välisenä aikana, mutta miten voin siihen vaikuttaa ruokavaliolla? Kertokaa ihmeessä joku minua valistuneempi! Kaikki neuvot ovat nyt tarpeen, ettei tästä napsahda pidempiaikaista riesaa, vaan kotimittauksen tulokset olisivat rajojen sisällä.

Vielä en ole kyennyt edes ajattelemaan niin pitkälle, että jos arvot ovatkin kotimittauksissa jatkuvasti koholla. Lähinnä mietin nyt sitä, millä edellisiltana syömälläni asialla olisin voinut välttää tämän p*skan. Totuus toki on, että olen ylipainoinen ja koko raskauden ajan ollut melkolailla varma siitä, että tässä kohtaa se radi-diagnoosi tulee, mutta harmittamaan jäi, että olin noin lähellä selviytyä kuivin jaloin.

Hiljaisuuteen katkos

Joku on saattanut huomatakin, että Hallamaassa on oltu hiljaa. Ihan liian hiljaa ja ihan liian kauan.

Ei hätää, kaikki on hyvin. Päällä on vain ollut totaalinen kirjoitusblokki, sillä elämässä on lähinnä yksi asia. Raskaus ja sen erinäiset lieveilmiöt. Ei ole kuitenkaan tuntunut hyvältä kirjoittaa. Kaikki on niin epävarmalla pohjalla ja blogi liian julkinen riskiviikkojen avautumiseen. Nyt kuitenkin viikot ovat edenneet niin, että viimein päätin avata sanaisen arkkuni.

Edelliset kirjoitukseni käsittelivät sairastumista ja huonovointisuutta. Yskä on vaatinut jo keuhkospesialistilla käynnin. Siellä diagnoosiarvioksi päätettiin keuhkomykoplasma tai keuhkoklamydia. Kumpikin kuulostaa veemäiseltä. Palasin inhaloitaviin lääkkeisiin ja olen nyt saanut yskää joten kuten hallintaan. Samalla on vähentynyt myös pahoinvointi ja viime viikko olikin ensimmäinen yrjötön viikko sitten uuden vuoden alkamisen.

Kävimme tänään nt-ultrassa. Viimeisten viikkojen hallitseva tunne on ollut pelko. Pelko siitä, että kaikki onkin päin helvettiä. Että kehoni pettää minut ja mieheni. Onneksi kaikki näytti olevan hyvin. Pelko hellitti hetkeksi, vain siirtyäkseen lievempänä jo miettimään seulontaverikokeita ja tulevaa rakenneultraa.

Paljon puhutaan raskauden seesteisyydestä ja äidin hehkusta. Ne ovat nykyisin lähinnä vitsin tasolla. Olen niin rupuisessa kunnossa, kun ihminen nyt vain voi olla. Esikoisen odotus on piinaavaa, sillä kaikki on uutta. Jokainen oire tuntuu epänormaalilta ja vaaralliselta. Pahoinvoinnin takia syöminen on ollut vastenmielistä, mutta väsymyksestä huolimatta myös nukkuminen on ollut välillä hankalaa. Aikaiset työaamut ovat vieneet mehut tehokkaasti.

Olo on kuitenkin nyt kohentunut, vaikka edelleen kroppa protestoi aamuisin heräämistä. Töissä on ollut raskasta. Ihan rehellisesti. Ihan helvetin raskasta. Koulu sentään on hoitunut hiukan sivussa vasemmalla kädellä. Saa nähdä miten kauan tämä yhdistelmä onnistuu.

Vaikka tämä teksti nyt kuulostaa siltä, että elän elämäni kurjinta aikaa, olen silti aivan loputtoman onnellinen siitä, että tällainen ihme on meille suotu. Päiviin on alkanut hiljattain tulla muitakin värejä harmaan lisäksi. Ultratulos sai aikaan suurta riemua ja kirpparilta tuli ostettua ihan liian monet pienet collegehousut. Housut ovat tärkeitä.

Sairauslomalla

Uskokaa tai älkää, olen edelleen sairauslomalla. Kävin kokeilemassa töissä viikon verran, mutta keuhkoni ovat jollain merkillisellä tavalla päättäneet lakata toimimasta. Yskin, yskin ja yskin. Iltaisin yskittää, kun koittaa käydä nukkumaan. Aamuisin jouduu räkimään tunnin pari limaa kurkusta, ennen kuin alkaa voittaa. Olen aika tympääntynyt tähän pöpöön, jonka hoitoon ei tunnu olevan mitään apuja saatavilla.

Puhuin jo aiemmin siitä, miten yskiminen saa aikaan oksentelua. Myös haukottelu, aivastelu, ulos meno, sisälle tulo, kaikenlainen liikunta saa aikaan oksentelua.

Aluksi ongelmana oli tuo maaginen keuhkopöhö, mutta toinenkin syyllinen ilmestyi yllättäen. Olen siis myös alkumetreillä raskaana. Riskiviikkoja on vielä jäljellä, eikä varmuutta parhaasta mahdollisesta lopputuloksesta vielä ole. On vain odotettava.

En suosittele!

Olen usein sanonut, että pahinta mitä minulle voisi tässä peruspöpöviidakossa tapahtua olisi Noro-virus. Käsitykseni tästä on kuitenkin muuttunut hiukan tässä viimeisen kuukauden aikana. Pahin pöpö taitaakin olla keuhkoputkentulehdus.

Neljä viikkoa yskää täynnä, pari viikkoa liman ja vatsalaukun sisällön oksentelua. Kaksi viikkoa pois töistä. Neljä kertaa lääkärissä, neljät eri lääkkeet. Silti olo on ihan yhtä huono kun aiemminkin. Jopa huonompi, kuin taudin alkupuolella.

Tulehdusarvot ovat vähän koholla; täsmää virukseen. 8 päivän turha antibioottikuuri siis alkuun. Sitten oksetusta aiheuttavia poreyskätabletteja. Ventolinea avaavana hoitona ja Flixotidea kortisoonipohjaisena. Ja ei auta! EI SAATANA AUTA YHTÄÄN!

Nukun puoli-istuvassa asennossa. Aamupalat päätyvät kokoajan tuohon vieressä olevaan siniseen ämpäriin. (No okei tänään auton viereen pihalle…) Tuosta ämpäristä on tullut minulle yhtä merkittävä kuin käsilaukusta Muumi-Mammalle. En mene mihinkään kodissani ilman sitä. Pakolliset lääkärikäynnit menee oksennuspussin kanssa.

Yskä on puuskittaista ja jää päälle. Välillä keuhkoputket ovat limaa täynnä, eikä henki kulje. Tukehtumisen tunne on läsnä ja todellinen. Jokaisella lääkärikäynnillä keuhkoista kuuluu pihinää ja vinkunaa. Näin emetofobikkona tämä ykäosuus on ollut sangen ”viihdyttävä”.

Eikö tässä maailmassa ole mitään kunnon troppeja tällaiseen? NYT NIITÄ HEVOSKUUREJA TÄNNE!

Päättymätön yskä

Kun nyt joulukiireiden jälkeen on aikaa kirjoitella blogia, niin ei koko hommasta tahdo tulla mitään. Minut valtasi nimittäin jo viimeisellä työviikolla aivan jäätävä yskä. Olo on muuten ihan hyvä; eli mitään sen suurempaa flunssaa ei ole päällä, mutta yskä riipii keuhkoja ja tuntuu pian katkovan muutaman kylkiluunkin.

Joulunvietto perheen parissa meni yskiessä ja tänään jouduin skippaamaan anoppilan joulunvieton tämän typerän köhimisen takia. Öitä piinaava yskiminen pitää itseni lisäksi hereillä muutkin läsnäolijat.

Yskä on kuivaa, eli mitään ei irtoa. Sitä turhemmalta se tuntuukin, koska en hyödy mitenkään siitä yskimisestä, joka usein meinaa johtaa yökkimiseen asti. Yskintä ei helpota oloa yhtään, päin vastoin. Kutina jossain syvällä kurkussa pahenee jatkuvasti samalla kun mielialakin synkkenee. Välipäivinä pitäisi kuitenkin tehdä täydet työpäivät.

Raivostuttavaa.

Elämäni ensimmäiset tikit

Varasin tuossa taannoin selässäni olevan luomen poistoon ajan. Perjantaina koitti tuo H-hetki. Luomi saapui selkääni yllättäen, oli kohollaan, mutta tarkkarajainen ja siisti. Poistoon päädyttiin puhtaasti siitä syystä, että luomi jäi aina juuri rintaliivien olkaimen alle ollen välillä ärtynyt tai jopa kipeä. 

Sanoin kyselijöille, etten ole yhtään jännittynyt eikä operaatio stressannut. Kuitenkin siinä kohtaa, kun lähtö Mehiläiseen koitti, tuntui kipristelyä vatsassa. Olin tapani mukaan aivan liian ajoissa, mutta onneksi lääkäri pyysikin minut heti toimenpidehuoneeseen. Hänellä sattui olemaan ylimääräistä aikaa juuri siinä kohtaa, enkä ehtinyt stressata odotusaulassa minuuttia enempää. 

Hoitaja ja lääkäri olivat mukavia ja heittivät keskenään sekä minun kanssani sangen levotontakin läppää. Etukäteen jännittämäni puudutus ei tuntunut missään, enkä onnekseni ollut allerginen puudutteelle. Poisto sujui hyvin, selkä oli puutunut loistavasti. Kokoajan kuitenkin jännitin sitä tunnetta, että kohta lääkäri osuu puutumattomaan kohtaan tai kohta kirpasee. Aivan turhaan. 

Tikit saatiin laitettua ja pääsin nousemaan istuma-asentoon. Verta oli tullut aika reilusti laskimosuonesta ja näin verisiä paperitolloja tarvikepöydän täydeltä. Minulla on taipumusta huonovointisuuteen verikokeissa ym. ja taas alkoi huimata hetken istuskelun jälkeen. Sain pillimehua ja pötkötellä hetken rauhassa, mikä on aina mukavaa. Kerran elämässäni olen kokenut sen, että pyörrytti, mutta lääkäri heitti minut huoneesta odotusaulaan selviämään yksikseni. Ei kuulemma ollut aikaa kaikkia hyysätä, kun oli muitakin potilaita tulossa. Kerran olen myös joutunut verikokeisiin istuma-asennossa, vaikka pyydän aina makuuasentoa. Pienet traumat jäi siitä silloin.

Kotiutuminen tikkien kanssa sujui hyvin. Selkä ei ole ollut kipeä, vaikka tikkikohtaa täytyy varoa. Haavalapun sai eilen riisua, mutta ihoteippi on tikkien poistoon saakka. Tikit näyttävät haavalapun läpi vähän hämähäkiltä, että en ole vielä varma onko ne laitettu ihan sikinsokin ja kursittu minut vain joten kuten kasaan, vai näyttääkö se vain siltä. 

Nyt tulisi vältellä kaikkea kurottelua ja nostelua, eli juuri sitä, mitä teen työkseni huomenna. En tiedä miten selviän työpäivästä, mutta aion kyllä varoa, sillä muuten haavan reunat voivat liikkua ja arvesta tulee ruma. Kohta lähden kokeilemaan pesullakäyntiä varovaisesti, sillä ohjeistus lupasi, ettei teipin paikallaan ollessa ole minkäänlaista vaaraa suihkussa käynnistä. 

Tikit poistetaan 3.12. maanantaina ja lääkärikin soittaa vielä sen viikon perjantaina tuloksista. OmaMehiläinen-sovellus varmasti näyttää luomen tulokset jo ennen sitä. Kaikki sujui niin hyvin, että käyn varmasti poistamassa muitakin luomia Mehiläisellä. Kun työnantajani vielä maksaa koko lystin, niin täytyyhän se hyödyntää.

btf