Kolme eri ajankohtaa kotona

Kun korona nyt on teljennyt meidät enemmän ja vähemmän koteihimme tulin ajatelleeksi, että viikon päästä olen ollut vuoden ns. kotona. Lopetin tuolloin päivätyöni raskausvaivojen vuoksi. Verrataanpa nyt kotonaoloa raskausaikana, lapsen saatuani ja nyt korona-aikana.

Raskausaika

Jäin kotiin huhtikuun alussa käytyäni neuvolassa keskustelua omasta jaksamisestani, alati lisääntyvistä supistuksista ja vaivoista. Määräaikaiset pätkätyöni takasivat sen, että minulla ei ollut irtisanomisaikaa vaan päätöksen tehtyäni työskentelin silloisen kolmen päivän määräaikaisen sopimukseni loppuun. Iso taakka putosi sydämeltä, kun sain jäädä kotiin joka aamuisen töihinmenon sijaan. Olin jo aiemmin oksennellut ja pyörtyillyt töissä ja valvotut yöt saivat aikaan sen, ettei aamu neljältä herääminen todellakaan ollut mitään herkkua. Olin tuolloin neljännellä kuulla raskaana.

Kotona oli mukavaa, kun sai aamulla nukkua pitkään ja kiriä yöllisten valvomisten jättämää univelkaa. Ei tarvinnut pelätä, että rehkiminen käynnistäisi synnytyksen etukäteen. Tosin kaikenlaisia pelkoja sitä silti mahtui mukaan niihin kuukausiin, jotka olin töistä pois ennen synnytystä. Sairaalassa käytiin lapsivesivuotoepäilyjen vuoksi useampaan kertaan. Kesä tuli ja tylsyys samalla. Odottelin vain miestä kotiin töistä, jotta pääsimme nauttimaan kesästä kaupungilla, ravintoloissa ja kahviloissa. Puudutti, aika ei kulunut ja ajattelin, että onneksi pian saan vauvan, että on edes jotain tekemistä. Kuinka hölmö sitä voi ihminen ollakaan.

Synnytyksen jälkeen

Traumat jättivät jälkensä ja masennus iski. Yhtäkkiä en saanut hetken rauhaa. Vauva ei todellakaan ollut sellainen 20h vuorokaudessa nukkuva tuoksunyytti, kuten minulle oli aina uskoteltu. Vauva itki jatkuvasti, enkä osannut sitä hiljentää. Myöhemmin selvisi, että kyseessä oli vatsavaivojen aiheuttamaa koliikkia. Kannoin itkevää vauvaa illat ja yökaudet, aamulla olin jo kuuden aikaa työntämässä vauvaa vaunuissa ulkona, jotta saisin edes hetken olla hiljaisuudessa. Se kulttuurishokki, jonka koin oli aivan valtava. Oma toipilasaika meni aivan sumussa. Mies palasi jo töihin ja jäin yksin. Kaipasin kesää ja mietin miksi helvetissä olin ikinä valittanut siitä vapaudesta, jota raskausaikaina koin. Kaipasin omaa aikaa, omia puuhia, vapautta ja kaupungilla päämäärätöntä pyörimistä.

Joulun jälkeen alkoi kuitenkin todella helpottaa. Vauva oppi uusia asioita, alkoi nukkua paremmin ja viihtyi jopa hetken itsekseen. Vauva nauroi ja siihen sai kontaktia. Synnytyksen jälkeen aloittamamme vauvakerho alkoi kantaa tulosta. Sain ystäviä, vertaistukea ja päiviin sisältöä. Aloitimme muskarin ja vauvatreffailun, pyörimme kaupoilla ja ostoskeskuksissa. Kävimme vauvan kanssa ravintoloissa ja nautimme olostamme. Elämässä oli rytmiä.

Korona-aika

Rytmi muuttui kuin taika-iskusta, kun korona sulki meidät kotiin. Vauvakerhot, muskarit, kotona käyvät tukipalvelut, kaveritreffit peruttiin. Kauppoihin ja kahviloihin ei saanutkaan mennä. Tajusin taas kaipaavani edellistä vaihetta (saati sitä raskausaikaa). Kuinka kiva olikaan nähdä kavereita ja käydä yhdessä puuhailemassa. Kuinka paljon iloa saimmekaan kun kävimme seurakunnan kerhoissa ja muskareissa saati kun perheneuvonta tai pikkuhelppi kävi meillä auttamassa. Kuinka yksin yhtäkkiä taas olimmekaan. Vaunulenkkejä ei sentään ole kielletty ja säät ovat onneksi suosineet.

Vauva nukkuu nyt paremmin kuin ennen. Yöllä ei välttämättä herätä kertaakaan ja päivällä päiväuniin on alkanut tulla ruokailujen mukanaan tuomaa rytmiä. Saan hetken jopa levähtää päivisin, mikäli vauva nukkuu. Yritän pitää ihmisiin yhteyttä kännykän ja tietokoneen välityksellä, mutta ei se oikein ole sama asia. Huomaan, että vauva kaipaisi jo vaihtelua, sillä hän kummallista kyllä todella viihtyi, kun sai nähdä muita ihmisiä, ottaa mallia toisista vauvoista ja katsella uusia juttuja kaupoilla kierrellessä.

Kaiken kaikkiaan olen haikaillut aina jotain muuta kuin sitä meneillään olevaa vaihetta. En ole osannut olla ja elää hetkessä, nauttia siitä mitä on. En ole arvostanut tarpeeksi sitä ajatusta, että oikeasti voin nähdä minulle tärkeitä ihmisiä, harrastaa ja liikkua missä haluan. Nyt mietin kauhulla kesää, jolle olimme jo tehneet lukuisia reissusuunnitelmia. Oli tarkoitus matkustaa, käydä ravintoloissa ja kahviloissa, lomailla oikein kunnolla perheenä. Nyt ei ole tietoa miten pahaksi tämä koronatilanne vielä meneekään. Milloin tulee ulkonaliikkumiskielto? Kuinka monet ihanat ravintolat ja kahvilat kestävät ylipäätään menemättä konkurssiin tässä tilanteessa? Vietetäänkö koko kesä neljän seinän sisällä? Vietetäänkö seuraava talvikin?

Kuinka saada apua vauva-arkeen

Monille avun pyytäminen on todella suuren kynnyksen takana. Yhä useampi on kuitenkin yksinäinen, uupunut lapsiperhearjessa ja vailla tukiverkostoa. Minulla tilanne on juurikin tällainen, mutta koska olen aiemmin joutunut aktiivisesti pyytämään apua esimerkiksi paniikkihäiriön kanssa, tiedostan aika hyvin omat rajani ja rajallisuuteni. Kun jäin vauvan kanssa kotiin miehen palattua töihin olin hetkessä aivan hukassa. Toipilaana ja baby bluesista kärsivänä äitinä väänsin itkua oman kykenemättömyyteni ja osaamattomuuteni takia.

Epäilin itselläni synnytyksen jälkeistä masennustakin, koska synnäri ja neuvola olivat pyytäneet tarkkailemaan oloa paniikkihäiriötaustani takia. Tarkkailin oloani ehkä hieman liikaakin, mutta toisaalta tunnistin heti alakuloisuuteni ja hankin ajoissa apua. Jaankin tässä muutaman vinkin vauva- ja lapsiperheille.

1. Läheiset, sukulaiset, ystävät, naapurit. Moni sinnittelee ja pitää kulisseja yllä aivan turhaan. On oikeus olla uupunut ja tuoda asiaa esille. Mikäli tukiverkostoa on lähellä tai miksei kauempaakin saatavilla, hyödyntäkää sitä, jotta saatte hoidettua asioita tai levättyä. Meillä verkostot ovat kaukana, mutta suuri apu oli vanhemmistani ja siskostani, jotka tulivat matkojen takaa käymään.
2. Perhekerhot, vauvakahvilat ym. Oma yksinäisyyteni lievittyi aloitettuani käynnit seurakunnan vauvakahvilassa. Ilmainen mahdollisuus tavata muita samassa tilanteessa olevia ja luoda ystävyyssuhteita ja verkostoja. Kävinkin jo yhden äidin kanssa kahvittelemassa ihan kerhon ulkopuolellakin. Rohkeasti mukaan toimintaan, jos voimia riittää. Kodin ulkopuolelle liikkuminen voi tuntua raskaalta, mutta palkitsee lopulta.
3. Seurakunnat tarjoavat kerhojen lisäksi myös mahdollisuuden keskusteluavulle ja meillä täällä Turussa toimii myös seurakunnan ilmainen Pikkuhelppipalvelu. Palvelu on ilmainen, sitä tarjotaan 4 kertaa kahden tunnin ajan, ja sinä aikana on mahdollisuus levätä tai hoitaa asioita.
4. Neuvolasta saatava perheohjaus. Perheohjaaja käy meillä kerran viikossa jeesimässä ja juttelemassa. Tämäkin palvelu on ilmainen ja kannattaa hyödyntää, vaikkei suuria kriisejä ja järkyttävää väsymystä vielä olisikaan. On mukava vaihtaa ajatuksia ammattilaisen kanssa ja kädet on mahdollista saada hetkeksi vapaaksi vauvan sylittelystä.
5. Neuvolapsykologille olisin myös saanut lähetteen, mutten vielä kokenut sitä tarpeelliseksi. Kannattaa kuitenkin muistaa, että on olemassa tällainenkin mahdollisuus oman mielen ja kuormittavien asioiden purkamiseen.
6. Kotipalvelu, jota on mahdollista ostaa kotiin avuksi ja jonka maksuihin saa apua tulojen mukaan suhteutettuna. Meillä tämä ei ole vielä ainakaan käytössä, koska arki on alkanut muilla tukitoimilla luistamaan hyvin. Laskimme, että meidän tuloillamme maksettavaa jäisi n. 10€/h, joka toki on rahaa sekin, mutta helpottaa arkea ja vanhemman jaksamista hurjasti.
7. Lastenhoitajapalvelut, siivouspalvelut ym. Kannattaa tutkia omaa tilannetta ja miettiä, mistä voisi saada apua eniten. Luulen, että tulemme joskus hyödyntämään näitäkin palveluita, mutta tällä hetkellä vauvan ollessa aivan pieni, en koe näitä ajankohtaisiksi. Isommille lapsillehan on tarjolla vaikka mitä ohjattua toimintaa, johon lapsen voi viedä tapaamaan ikätovereita ja leikkimään, askartelemaan tai musisoimaan.
8. Vertaistuki netissä. Facebookryhmät tai whatsappkeskustelut voivat toimia paikkana purkaa tuntojaan ja saada vertaistukea. Näissä on toki otettava huomioon, että mukaan saattaa mahtua myös arvostelijoita, ”täydellisiä äitejä” tai muita vastaavia, jotka voivat itseasiassa kuormittaa enemmän kuin mitä vertaistuki antaa. Jos näistä ei koe hyötyvänsä, vaan lähinnä pahoittaa mielensä, ei kannata olla mukana.

Kaikenkaikkiaan koen saaneeni suurta helpotusta arkeen sillä, että olin itse aktiivinen heti huomattuani tarpeen ja selvitettyäni mahdollisia apukeinoja. Neuvola auttaa tukipalveluiden kartoittamisessa ja eri seurakunnilla voi olla tarjolla vaikka minkälaista toimintaa. Myös järjestöt ja kunta voivat järjestää esimerkiksi perheille sopivia kerhoja. Koen nyt jaksavani paremmin, stressaavani vähemmän, saaneeni vertaistukea ja pari uutta ystävääkin. Ihan hyvin mielestäni.

Revennyt sektiohaava

Jotta kaikki saataisiin mahdollisimman hankalaksi, repesi sektiohaava. Maanantaina kävin ottamassa hakaset pois avoneuvolassa. Olin huolissani haavan kiinnipysymisestä, sillä mielessä kummitteli vielä vajaa vuosi sitten luomen poistossa syntyneen haavan repsahtaminen. Kuulemma sektiohaava näytti kuitenkin hyvältä; ei ollut tulehtunut ja oli kiinnittynytkin ihan hyvin.

Kotona menin päiväunille ja herättyäni haava oli alkanut irvistää parista kohtaa. Soitin synnärille, josta käskettiin näytille. Kävin makoilemassa tarkkailuhuoneessa, minulta otettiin labroja ja lääkäri tutki haavan. Tulehdukseen viittaavia piirteitä ei ollut, joten kotiin vain. Nostelua ja äkkinäisiä liikkeitä suositeltiin välttämään.

Tiistaina otin kotona rauhallisesti. Kuitenkin illalla noustessani sohvalta tunsin kovan vihlaisun mahassa. Samalla verta alkoi valua pitkin lattiaa. Haava oli ratkennut. Hälyytin miehen yläkerrasta ottamaan vauvan sylistäni ja menin kylppäriin painamaan haavaa talouspaperilla. Verta tuli aika reippaasti. Soitin taas synnärille. Siellä pohdittiin tarvitseeko haavaa tulla näyttämään. Mieheni katsoi haavaa ja totesi sen olevan kauhea, syvä ja pitkä. Minua pyydettiin tulemaan sairaalaan näytille. Ei auttanut kuin pakata vauva autoon ja mies lähti kuskaamaan minua tyksiin. En uskaltanut ajaa itse, kun pelkäsin pyörtyväni rattiin.

Sairaalassa pääsin heti lääkärin luo. Hän katsoi haavaa, totesi sen revenneeksi 5 cm matkalta, mutta haava ei kuulemma ollut pahan näköinen tai kovin syvä. Alemmat leikkauskerrokset olivat pysyneet kiinni. Haavaa puhdistettiin ja siihen laitettiin Sorbactia ja haavataitos. Olin varautunut olemaan sairaalassa pidempään, mutta koko homma oli hetkessä ohi ja soittelin miehen kotimatkalta takaisin sairaalalle napaamaan minut kyytiin. Ohjeiksi sain suihkutella seuraavana päivänä haavaa ja itse vaihtaa Sorbactin ja taitokset. En pitänyt ajatuksesta, sillä haava on kohdassa, johon en näe (hiukan roikkuvan mahan alla) enkä luottanut lainkaan siihen, että saisin taitokset sun muut itse oikein paikoilleen.

Pääsin kuitenkin keskiviikkona haavahoitajalle, joka putsasi haavan ja vaihtoi haavataitokset. Terveyskeskuksen lääkäri tuli vilkaisemaan haavaani ja päätti lähettää minut kuitenkin sairaalan päivystykseen näyttämään haavaa, josko siihen olisi mahdollista laittaa tukiompeleita. Olin hämmästynyt, sillä kuvittelin, ettei haavaa voisi ommella avaamatta haavapintoja uudelleen, enkä oikein olisi halunnut lähteä jonottelemaan päivystykseen. Ajoin kuitenkin sinne suoraan haavahoidosta.

Päivystyksessä ihmettelivät, miksi minut oli lähetetty sinne, sillä hoitovastuu oli leikkaavalla taholla, eli synnytyspolilla, jossa olin edellisenä päivänä jo käynyt saamassa hoito-ohjeet ja arvion haavan tilasta. Synnärillä oli todettu, ettei haavaa voida ommella, joten miksi terveyskeskuslääkäri nyt kuvitteli, että haavalle voisikin tehdä jotain? Haavataitokset kuitenkin avattiin päivystyksessä ja sitä kävivät hoitajan lisäksi katsomassa haavahoitaja ja lääkäri. Molemmat olivat sitä mieltä, ettei mitään kannata/voida tehdä. Aivan turha käynti siis! Tosin haavahoitaja kysyi voisiko kuvata haavaani ja käyttää sitä haavakoulutusmateriaalina. Suostuin, joten haavastani oli ainakin jollekin hyötyä. Hoitaja laittoi uudet Sorbactit ja haavataitokset kuvaten samalla työvaiheita kännykällä. Sain kiellon kastella sidoksia ja suositeltiin, etten menisi suihkuun, sillä minun olisi tässä tapauksessa otettava pois sidokset ja osattava laittaa vastaavat tilalle. Suihkukiellon lisäksi sain käskyn olla nostelematta mitään (edes vauvaa) ja minkäänlaista ponnistelua ei saisi harrastaa.

Huomisele on varattu haavahoitoon aika. Täytyy selvitellä miten jatkossa hoidan peseytymistä, koska jossain vaiheessa sekin vain on tehtävä. Todennäköisesti joudun miehen avustuksella purkamaan sidokset ja laittamaan uudet. Tänään olisi ollut koulua, mutta se jäi väliin. Huomenna olisi tarkoitus haavahoidon jälkeen käydä pari tuntia opiskelemassa, toivottavasti onnistuu. Huomenna saapuvat viikonloppuavuksi myös vanhempani ja siskoni. Harmittaa, että he asuvat niin kaukana ja meillä ei ole lähellä tukiverkostoa. Juuri tällaisissa tilanteissa se olisi tarpeen. Mies hoitaa nyt vauvaa valvoen päivien lisäksi myös yösyötöt. Kovin on ollut raskasta molemmille: minusta ei ole minkään tekijäksi ja mies kuormittuu. En tajua miten pärjäämme, kun mies palaa töihin ensi viikon jälkeen ja itse olen vielä toipilas.

Arki on alkanut

Ensialkuun tunnustan, ettän ole missään vaiheessa ollut ”vauvakuplassa”. En oikeastaan edes ymmärrä mitä sillä tarkoitetaan. Ehkä normaalista poikkeava synnytys sai aikaan sen, että arki iski naamaan heti. Jouduin heti sektion jälkeen ensimmäiseksi yöksi yksin osastolle yhden hengen huoneeseen, sillä perhehuoneita ei ollut vapaana. Mies lähti kotiin kahdeksan aikoihin illalla ja minä jäin makaamaan kaikkine katetreineni ja epiduraaleineni vaakatasoon, jossa minun tuli huolehtia vauvasta, vaikken ollut kykenevä edes häntä nostamaan.

Sairaalassa ollessa koin painostusta ja painetta imetyksen onnistumiseen. Vauva käytiin nostamassa rinnalle hoitajan toimesta ja sitten meidät jätettiin kahdestaan vauvan kanssa. Maito ei ollut noussut, vauva huusi kuin syötävä, enkä jaksanut nostaa vauvaa edes parempaan asentoon rinnalla. Yritin saada yhdellä kädellä pidettyä rintakumia paikallaan (liian matalat nännit), kun vauva raivosi, huusi ja potki sektiohaavaa pienillä jaloillaan.

Maitoa tuli tipoittain, mutta eihän se nälkäiselle pienokaiselle riittänyt, vaan hän sai luovutettua rintamaitoa lisämaitona. Lisämaitoannokset jatkuivat huonojen sokeriarvojen takia koko sairaalassaolo ajan. Lisämaidon määrä riippui kulloinkin työvuorossa olevasta henkilöstä. Osa antoi maitoa reilummin, osa kitsasteli niin, että vauva huusi tunti tolkulla pitkin yötä. Onneksi toisena päivänä pääsimme siirtymään perhehuoneeseen ja mieskin sai jäädä avukseni. Se helpotti nostoja, vauvan hyssyttelyä ja minun mielialaani.

Vauva söi rinnalla vähänlaisesti imetysasennosta riippumatta. Käytössä oli lisänä milloin ruiskuruokinta, tuttipullo tai imetysapulaite. Glukoosilla koitettiin houkutella vauvaa tarttumaan rintakumiin. Välillä tuli sokerimittauksessa huonoja tuloksia, heikon syömisen takia. En kuulemma ollut imettänyt tarpeeksi. Kolmantena päivänä, kun pääsin irti kaikista piuhoista ja laitteista, minun tuli aloittaa maidon lypsäminen. Käsin lypsämällä sain muutaman millin maitoa, jotka syötettiin vauvalle ruiskulla. Vauvan maidontarve oli tuossa kohtaa n. 30ml kolmen tunnin välein.

Kotiutumispäivänä olin jo aivan puhki. Elimistö oli sekaisin ja jouduin ramppaamaan vessassa jatkuvasti. Pyysimme hartaasti lupaa lähteä kotiin ja sen onneksi saimme. Kotimatkalla maito alkoikin sitten nousta. Kotona koitin imettää muutaman kerran, mutta siitä ei tullut mitään. Vauva oli tottunut sairaalassa saamaan ruokansa helpolla ruiskusta tai pullosta. Hän ei jaksanut nähdä vaivaa rinnalla ja tulimme mieheni kanssa siihen tulokseen, ettei hommasta tulisi mitään. Vaihtoehtona oli osittaisimetys tai imetyksen lopettaminen ja päädyimme jälkimmäiseen. Asian sulattelu vaati minulta monet itkut ja koin epäonnistuneeni synnytyksen lisäksi nyt myös imetyksessä. Nyt viikko myöhemmin tajuan, että päätös oli oikea. Vauva voi hyvin ja oli saavuttanut viikossa syntymäpainonsa. Ruoka maistuu, vaikkakin korvikkeen hetkellinen mikrolämmitys aiheutti kamalat vatsavaivat, jotka hiukan helpottivat, kun palasimme vesihaudelämmitykseen.

Kotona meillä on mennyt hyvin, vaikka vauva onkin viimepäivinä alkanut valvoa enemmän itkeskellen ja kitisten. Todennäköisesti jonkinlaisia masuvaivoja on edelleen. Lisäksi itse olen lähes neuroottinen puklailun suhteen. Pelkään vauvan tukehtuvan omaan pukluunsa hetkellä millä hyvänsä, koska hän ahnehtii maitonsa kovalla tahdilla, siitä huolimatta, että koitamme tahdistaa ja hidastaa syömistä. Yöt menevät kolmella heräämisellä, joista yksi on usein pidempi, parin tunnin pätkä, jolloin vauva valvoo, vaikka vaippa olisi vaihdettu ja maitoa tankattu, sylitelty ja koitettu edistää ilman poistumista.

Tästä tuli nyt lähinnä ruokintaan keskittynyt postaus alun imetyksestä korvikevauvaksi. Elämä pyörii nyt lähinnä unen, ruuan ja itkun välimaastossa, eikä hankalina päivinä juuri muuta tule tehtyä. Kerran olemme käyneet vaunuilemassa postissa ja pari kertaa autolla jossain pikaisesti. Lisäksi perjantaina pistäydyimme mieheni vanhemmilla kylässä. Matka sujui melkein itkuitta, vaikka ajokilometrejä kertyi 60 suuntaansa. Ehkä pikku hiljaa pääsemme taas liikkumisen makuun.

Laskettu aika tuli ja meni

Eilen sunnuntaina oli se surullisen kuuluisa laskettu aika, joka toisinaan tuntuu vähän samalta kuin elintarvikkeiden parasta ennen päiväys. Mieli on ollut sekaisin ja maassakin, enkä oikein ole osannut käsitellä näitä raskauden viimeisiä viikkoja.

Jokaista liikettä, kipua, olotilanmuutosta ja tuntemusta kyttää sillä silmällä, että joko synnytys viimein käynnistyisi. Pelko käynnistyksestä ahdistaa, mutta samanaikaisesti ahdistun myös vauvan koosta ja siitä, että täällä yliaikaiskontrolli on vasta rv. 42+5.

Olen normaalisti mielestäni aika vähän hormoonihuuruinen ja itkuinen ylipäätään, mutta nyt on uitu muutamana päivänä/yönä aika syvissä vesissä. Pelko siitä, että jotain menee pieleen loppumetreillä on todennäköisesti aiheeton, mutta silti musertava.

Tänään neuvolassa olo oli kuitenkin melko luottavainen ja viikon päähän varattiin taas uusi neuvola-aika. Silloin saan lähetteen kontrolliin, jonka voin sitten itse varata tyksistä. Ensin olin ajatellut pyytää aikaisempaa kontrollia henkiseen jaksamiseeni vedoten, mutta en sitten tehnytkään niin. Käynnistys on kuitenkin aina riski ja koska viikot ovat vielä hyvät täytyy vain yrittää jaksaa henkisesti ja fyysisesti.

Jossain määrin osansa asiaan varmasti tekee myös tukiverkon puuttuminen. Mies on paljon töissä, nytkin koko viikonlopun ylimääräistä, ja ketään muuta ei täällä oikeastaan ole. Ihmisiä on puhelimien päässä, mutta monella on niin paljon omiakin huolia, etten koe luontevaksi ottaa yhteyttä. Sukulaiset tuntuvat välillä jo aika kypsyneiltä koko raskauteen.

Minun oli alunperin tarkoitus vähentää paniikkihäiriölääkitystä vielä ennen synnytystä, mutta nyt sen ei katsota olevan järkevää saati turvallista. Kohtauksia on alkanut taas tulla, vaikka ne ovat lähes koko raskauden pysyneet poissa. Ruokavalio on alkanut lipsua loppumetreillä, eikä sokerien mittaaminen voisi vähempää kiinnostaa. Lisäksi nukun ehkä noin joka kolmantena yönä. Onneksi olen kuitenkin ollut pirteämpi heikoista yöunista huolimatta.

Yhteenvetona: täällä siis odotellaan jo malttamattomana h-hetkeä, vaikka toki ensisynnyttäjänä pelottaa ja jännittää kaikki uusi; synnytyksen sujuminen ja vauvan kanssa arjen jakaminen. Myös mies on alkanut pikku hiljaa olla sitä mieltä, että vauva saisi jo syntyä.

Väsymyksestä

Olen nyt ollut pois työelämästä hiukan yli kuukauden. Olen äärettömän onnellinen siitä, että minun oli mahdollista irtisanoutua työstä, joka ei tehnyt loppuvaiheessa hyvää kropalle eikä mielelle. Nykyinen päivärytmini on mennyt totaalisen uusiksi: herään puolenpäivän aikoihin, teen opiskelujuttuja ja lojun, kunnes mies tulee kotiin kahden-kolmen aikoihin. Sitten usein puuhastellaan kotona ruuanlaiton ja tv:n katselun välimaastossa tai lähdetään kaupungille. Illalla nukkumaan mennään n. klo 22, mutta minä en saa kipuineni unta. Nukahdan usein vasta aamuyöllä ja otan tarvittavat lepotunnit sitten aamupäivästä.

Tämä rytmi ei ehkä kuulosta kauhean fiksulta, mutten ole saanut sitä muutettua. Muutenkin olen jatkuvasti aivan järjettömän väsynyt. Suoriudun joten kuten koulutehtävistä määräaikoihin mennessä, mutta kaikki muu tuottaa suurta tuskaa. Kotia pitäisi siivoilla ja laitella valmiiksi ennen vauvan tuloa, olisi pihahommia ja kaikkea… Olen vain väsynyt ja saamaton p*ska.

Kun oikein päätän jotain tehdä, niin hetken päästä haukon happea sohvalla supistusten kourissa. Kyse on ilmeisesti harjoitussupistuksista, jotka ovat normaaleja. En kuitenkaan uskalla lähteä yksin esimerkiksi lenkille, koska kävely usein supistaa ja pelkään, että kuukahdan jonnekin.

Tunnen suurta riittämättömyyttä ja soimaan itseäni jatkuvasti siitä, miten laiska olen. Haluaisin, että miehen tullessa töistä koti olisi puhdas, siisti ja ruoka valmiina. Näin ei koskaan ole. Koen, että mieheni uupuu ja varmaan pian kyllästyy, kun ei saa työpäivän jälkeen levätä rauhassa.

Pelkään aivan tolkuttomasti, että vauvalle käy jotain. Se varmaan osaltaan selittää sitä, etten oikein uskalla tehdä mitään. Kaikki nostelu tuntuu jo epämiellyttävältä ja nostokipujen takiahan lopetin työnikin kesken kaiken. Kun vielä viettää kaikki päivät yksin kotona, on ihan liikaa aikaa ajatella, pelätä ja huolehtia.

En koe nauttineeni tästä raskausajasta hetkeäkään.

Sairauslomalla

Uskokaa tai älkää, olen edelleen sairauslomalla. Kävin kokeilemassa töissä viikon verran, mutta keuhkoni ovat jollain merkillisellä tavalla päättäneet lakata toimimasta. Yskin, yskin ja yskin. Iltaisin yskittää, kun koittaa käydä nukkumaan. Aamuisin jouduu räkimään tunnin pari limaa kurkusta, ennen kuin alkaa voittaa. Olen aika tympääntynyt tähän pöpöön, jonka hoitoon ei tunnu olevan mitään apuja saatavilla.

Puhuin jo aiemmin siitä, miten yskiminen saa aikaan oksentelua. Myös haukottelu, aivastelu, ulos meno, sisälle tulo, kaikenlainen liikunta saa aikaan oksentelua.

Aluksi ongelmana oli tuo maaginen keuhkopöhö, mutta toinenkin syyllinen ilmestyi yllättäen. Olen siis myös alkumetreillä raskaana. Riskiviikkoja on vielä jäljellä, eikä varmuutta parhaasta mahdollisesta lopputuloksesta vielä ole. On vain odotettava.

Kun yhdistää työn ja opiskelun

Muutamalla muullakin on saattanut käydä mielessä työn ja opiskelun yhdistäminen. Tiedän useamman alanvaihtajan jo täältä blogimaailmastakin. Ajatus siitä, että voi opiskelun ohessa tienata oman elantonsa ja unohtaa opintotuella kitkuttelun on houkuttava ja johti siihen, että itsekin päätin hakea viime keväänä ammattikorkeakouluun. 

Nyt takana alkaa olla ensimmäinen lukukausi. Voin lämpimästi suositella unohtamaan haaveet työn ja koulun yhdistämisestä! No ei vaan. Tässä yhdistelmässä on monia hyviä puolia. 

Kun yhdistää työn ja opiskelun:

• Ei ole enää vapaa-ajanvietto-ongelmia. Ei ole vapaa-aikaakaan
• Ei ole aikaa riidellä kumppanin kanssa
• Voi vedota kiireeseen ihan kaikissa tilanteissa. Samalla välttää illanistujaiset yms. turhuudet
• Voi lykätä hammaslääkäriaikaa tai luomenpoistoa ikuisuuden, koska on aamu kuudesta alkaen töissä ja iltapäivät ja illat ”koulussa”
• Ei ole aikaa tuhlata, ellei satu hurahtamaan nettishoppailuun. Kivijalkakauppoihin ei ehdi. 
• Ei ole joulustressiä, kun niitä kolmea pyhäpäivää odottaa lähinnä kuin kuuta nousevaa jo ihan vaan nukkumisen kannalta
• Ei juurikaan vaikeuksia nukahtaa; väsymystä riittää
• Huomaa olevansa työpaikalla korvaamaton ja tärkeä, koska kaikki surkuttelevat jatkuvia koulupäiväpoissaoloja
• Voi kohtuullisella omatunnolla syödä kaikkea moskaa, koska ei ehdi kokata. Kotiinkuljetuksella tuotava pizza on jees, koska ei ehdi kauppaan

sdr

IBS-potilaana

Tänään heräsin työaamuun tyytyväisenä ja jopa yllättävän levänneenä, vaikka olenkin ollut viime viikot aivan yltiöpäisen väsynyt ja nukkunut lähinnä kaiken sen ajan, jolloin en ole töissä.

Töissä alkoi kuitenkin vatsaa juilia ja muutaman kiireellisen vessareissun jälkeen totesin, että on parempi ottaa asia puheeksi pomon kanssa. Maha ei rauhoittunut, minä en voinut lähteä jakamaan postia kauas kaikista mahdollisista wc-tiloista. Esitin asian suoraan kaunistelematta.

Olen kärsinyt ärtyneestä suolistosta nyt vajaa kymmenen vuotta. Se saapui elämääni osittain perimäni kautta ja osittain paniikkihäiriön sivutuotteena. Välillä on pitkiä aikoja, kun voin todella hyvin ja saatan elää lähes normaalia elämää. Sitten tulee taas kausi, jolloin mikään ei tunnu onnistuvan.

Tämän päivän olon aiheuttivat todennäköisesti viikonlopun syömiset. Joskus syön tarkoituksella väärin (kiellettyjä ruoka-aineita) ja saan kärsiä. Joskus taas ei ole mitään väliä mitä syön ja saan tuntea senkin nahoissani. Toisinaan maha päättää olla hankala ihan muuten vaan.

Olen viime aikoina todennut, että yhä harvemmat kasvikset sopivat minulle. Saan tuoreista kasviksista aivan järkyttäviä mahakipuja. Koita tässä nyt syödä terveellisesti, kun suolisto karsii pois kasvikset ja valtaosan hedelmistä. Kasvisten keittäminen ei ole auttanut asiaan, vaan oireita ilmenee kaikesta huolimatta.

Voin helposti syödä samana päivänä vaikka mäkkärissä ja hesessä, mutta pala kurkkua ajaa minut koko illaksi vessaan. Tämä on niiiiin turhauttavaa, kun olen tajunnut jonkinasteisen piilevän diabetes-vaaran hiipivän pikku hiljaa lähemmäs tämän jatkuvan lihomisen ja mässäilyn myötä. Haluaisin syödä terveellisemmin, mutta kiellettyjä ovat maitotuotteet, viljatuotteet, kasvikset, hedelmät… Todella ärsyttävää.

Tämä päivä menee nyt kotisohvalla, mutta huomenna olisi päästävä töihin tekemään tämän päivän hommat ja huomiset siihen lisäksi. Myös stressi lisää vatsaoireita, joten mielen pitäisi pysyä tyynenä… Hah.

Hullunmyllyä

Viimeinen vuosi on ollut aikamoista hullunmyllyä. Viime vuoden toukokuussa aloin seurustella nykyisen mieheni kanssa ja kesäkuussa hän muutti luokseni Ylöjärvelle. Olin sen kesän lomautettuna, mies työttömänä. Palasin töihin elokuussa, mies sai syyskuussa töitä Varsinais-Suomesta. Irtisanouduin töistä, aloin hankkia uutta luotettavampaa autoa ja mies ravasi Turussa etsimässä meille asuntoa. Asunto löytyi ja mies muutti sinne minun vielä suorittaessani työsopimustani loppuun. Marraskuun alussa olin vapaa muuttamaan miehen perässä Turkuun.

Muutto vei mehut, niin kuin muutot aina. Ajattelin levätä, mutta jo marraskuun lopussa aloitin uuden työn Postissa. Uusi työ uudella alalla, kokemattomuuden tuomat virheet, joulukorttirumba ja pakettien jäätävä määrä saivat tämän postilaisen pään pyörälle. Päivät venyivät ja venyivät, jotta sain postit ihmisten laatikoihin. Ylityöt eivät olleet pakollisia, mutta ajatus kasaantuvista edellisten päivien posteista ja periaate siitä, että ihmisten kuuluu saada postinsa ajoivat eteenpäin. Mies sai moottoritiellä rekan kylkeensä ja olin vähällä menettää kaiken. Jouluna lomailtiin aivan pakolliset pyhät, eikä yhtään enempää.

Joulun jälkeen opettelin pikaisella aikataululla pari uutta jakopiiriä. Ajoin pari kertaa ojaan, kolarin ja pelkäsin kuollakseni, että jotain vakavampaa sattuu liukkailla maaseututeillä. Mies ajoi pitkiä työmatkoja lukuisina pimeinä aamuina. Alettiin puhua ikiomasta kodista vuokrakämpän sijaan. Jouduin sairaalaan vatsakipujen takia ja makasin tiputuksessa pelko perseessä. Kivun syy ei selvinnyt veri- eikä virtsakokeissa, ei tietokonetomografiassa eikä ultrassa. Pääsin kotiin toipumaan.

Päätin hakea opiskelemaan, sillä alanvaihto oli ollut mielessä jo kauan. Osallistuin korkeakoulujen yhteishakuun ja pääsykokeita odotellessa kilpailutettiin asuntolainaa tarjoavia pankkeja. Käytiin asuntonäytöissä ja ostaa päräytettiin omakotitalo. Paperishow vei ikuisuuksia ja töistä oli otettava vapaata kuntokartoitusta ja pankkiasioita varten. Nimet saatiin papereihin ja muuttoa alettiin valmistella. Lukuisia soitteluita sähkö-, netti-, jätehuoltoasioissa.

Anoin töistä kaksi palkatonta viikkoa lukulomaa pääsykokeita varten. Ekasta viikosta lomaa jäi 3 päivää, kun kahtena päivänä minut hälyytettiin töihin. Samalla tehtiin muutto kolmiosta omakotitaloon. Yritin lukea pääsykokeisiin minkä kerkesin, mutta uusi koti vei suurimman osan ajasta. Siivottiin vanhaa kotia, palauteltiin avaimia ja järjesteltiin tavaroita paikoilleen. Kutsu ensimmäisiin pääsykokeisiin saapui.

Palkaton vapaa töistä ja suorittamaan koetta toukokuussa. Parin viikon tauko ja toinen koe kesäkuun puolella. Koti ja piha vaativat oman aikansa. Ruoho on leikattava, eivätkä verhot käyneet vanhoihin tankoihin. Huonekaluja on osteltu ja rahastosijoittaminen pankin kanssa sovittu. Koitan lopettaa vanhat tilini, mutta se ei onnistu. Tarvitaan lukuisia allekirjoituksia ja hälyytän jopa isän pankkiin allekirjoittamaan nimensä vanhan autolainan uuteen takauspaperiin. Miehen auto vaatii huoltoa ja vakuutuslaskuni on yli 600e. Ahdistun.

Heinäkuussa mies lomailee pari viikkoa. Minä painan lomatonta kesää töissä, jossa kaikki muut ovat vuorollaan lomalla. Koitan ajatella rahaa ja nauttia samalla kauniista kesäpäivistä. Kotiin tullessa nukahdan sohvalle.

Täytän ensi perjantaina 30.