Ajattelin kirjoittaa otsikoksi ”kotimiehenä”, mutta sukupuolineutraalius iski. Pointtina nyt kuitenkin on, että olen ollut tämän alkuviikon yksin kotona. Sitä ei ole tapahtunut sitten lokakuun 2017. Edellisestä yksinolosta on siis yli vuosi. Aivan jäätävän kauan.
Miehen kanssa ollaan aikalailla paita ja peppu. Asutaan uudella paikkakunnalla, jossa kummallakaan ei ole ihmiskontakteja, joten meillä on lähinnä vain toisemme. Käymme töissä ja muun ajan olemme yhdessä. Tietenkin molemmilla on kotona omia puuhiaan, eli usein istutaan omilla koneillamme ja puuhaillaan omia juttujamme sohvan eri nurkissa. Kuitenkin se toinen on siinä lähellä tarvittaessa.
Nyt mies on pohjoisessa työmatkalla ja minä olin ongelmissa jo pelkän limsapullon avaamisen kanssa. Olen syönyt mitä sattuu, koska normaalisti mies kokkaa. En voi katsoa suosikkisarjojani, koska katsomme niitä yhdessä, eikä mies tykkäisi hyvää, jos katselisin jaksot itsekseni. Elämme huolestuttavassa symbioosissa.
Todellisuudessa olen pärjännyt kyllä ihan kivasti. Aivan valtava uusavuttomuus ei ole iskenyt, mutta tiettyihin asioihin tulee kiinnitettyä vähemmän huomiota nyt, kun on itsekseen. Nukkumaan tulee mentyä liian myöhään. Päiväunia voi nukkua milloin vain. Kaupasta ostan tuhottomat määrät herkkuja, joita mässäilen sohvalla. Olen kellontarkasti kotona jokaisen SaiPan lätkämatsin alkaessa. Katson niitä tv-sarjoja, joiden kohdalla mieheni pyörittelee silmiään.
Tottakai tässä on tullut jo ikävä. Ikävä ei kuitenkaan ole aina pahasta. Ikävä osoittaa, että toinen ei ole yhdentekevä. Ikävä iskee lintulautaa täyttäessä, liian viileässä sängyssä valvoessa, jääkaapilla yksinäistä Skyriä katsellessa. Vaikka näin on hyvä, niin jotain puuttuu. Sohvalla on tyhjä paikka.
Elämä on täynnä yllätyksiä. Joskus yllätys löytyy arki-iltana Pancho Villasta. ❤
Hallamaa 